Valta, kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävänä on suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön tutkimus ja tunnetuksi tekeminen. Uusimmassa strategiassaan (2023 –27) seura ilmoittaa edistävänsä sivistystä, kulttuurista itseymmärrystä ja vuoropuhelua sekä suomalaisen kulttuurin kansainvälistä tunnettuutta ja vahvistavansa uusiutuvaan tietoon perustuvaa käsitystä kulttuuriperinnöstä.

Strategiassa todetaan, että kulttuurinen itseymmärrys sekä kulttuuriperinnön ja historian tuntemus ja hallinta ovat samanaikaisesti välineitä erojen korostamisessa ja yleisinhimillisen ymmärryksen lisäämisessä. Vanhat ja uudet kielelliset, etniset ja kulttuuriset identiteetit ovat keskeinen voimavara yhteisöille ja yhteiskunnille. Seura toteuttaa tärkeää kansallista ja kansainvälistä tehtävää kulttuurisen ymmärryksen lisääjänä.

Samalla SKS tuo esiin kulttuuriperinnön monitahoisuutta ja kiistanalaisuutta, koska kulttuuriperintöä käytetään myös tarkoitushakuisesti valtakamppailun ja identiteettipolitiikan välineenä. Seuran tavoitteena on edistää tiedollista ja kriittistä keskustelua ja auttaa tunnistamaan inhimillisen toiminnan eri piirteitä.

Seuran strategiassa todetaan myös, että SKS haluaa kantaa vastuuta ja huolehtia, että sen toiminta on ekologisesti kestävää sekä sosiaalisesti ja taloudellisesti vastuullista. Seura toteuttaa vastuunsa kulttuurisen kestävyyden ja ymmärryksen lisäämisessä.

11.9. SKS:ssa järjestetyssä Valta, kestävyys ja tuho -seminaarissa pohdimme kulttuurisen kestävyyden käsitettä, käytäntöjä ja niihin liittyvää vallankäyttöä. Mitä kulttuurinen kestävyys on? Millaisen vallan kentän kulttuuriperintö muodostaa? Millaisena kulttuurinen kestävyys hahmottuu globaalista näkökulmasta?

Yleensä kulttuurista ja kulttuuriperinnöstä puhutaan positiivisesti latautuneina asioina. Kulttuuri ymmärretään merkityksellisen inhimillisen toiminnan kokonaisuutena, jonka edistäminen on itsessään arvokasta ja hyvää. Kulttuuriperintö mielletään tavallisesti säilyttämisen arvoisiksi artefakteiksi – aineellisiksi tai kielellisiksi – ja erilaisiksi toimintatavoiksi ja perinteiksi, jotka halutaan säilyttää ja siirtää eteenpäin tulevien sukupolvien ulottuville.

Toisaalta kaikki inhimillistä toimintaa ja menneisyyttä tarkastelevat tietävät, että ihminen tuottaa vähintään yhtä paljon pahaa toisille ihmisille ja että tämän päivän kulttuuriperintö on eilispäivän alistamisen ja vallankäytön ilmentymä. Emme halua purkaa keskiaikaisia linnoja, vaikka niitä käytettiin vankiloina ja muilta anastetun omaisuuden varastoina. Uusinnamme perinteitä, joilla aiemmin pidettiin yllä hierarkioita, valtarakenteita ja kestämättömiä uskomuksia. Mitä kaikkea meidän pitäisi tietää ja muistaa, kun teemme näin? Pitäisikö meidän muistuttaa, että linnat, kartanot ja kirkot eivät läheskään aina olleet turvallisia tiloja?

Toisaalta samat vallan linnakkeet ovat olleet keinoja luoda rauhaa ja kaikille turvaa tuottavaa järjestystä. Kenen ja minkälaista kulttuurista kestävyyttä haluamme edistää? Kun talouden yhteydessä puhutaan kestävyydestä, halutaan varmistaa, että emme itsekkäästi kuluta luonnon resursseja loppuun niin, ettei niistä jää tuleville sukupolville mitään. Sosiaalisella kestävyydellä pyritään varmistamaan, että aineellista hyvää ei synnytetä kuluttamalla toisia ihmisiä parempiosaisten hyväksi. Entä mitä tarkoittaa kulttuurinen kestävyys: merkitseekö se kulttuurisesti arvokkaiden asioiden valintaa tämän hetken arvoasetelmista käsin vai ajattelemmeko kulttuuriperinnön olevan arvokasta riippumatta siitä, onko se hyvää vai pahaa, koska se valaisee inhimillisen toiminnan luonnetta?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei halua tarkastella kulttuuria, kulttuuriperintöä tai kulttuurista kestävyyttä silmät ja korvat ummessa. Haluamme tarkastella niitä kriittisesti – ja samalla lisätä itseymmärrystämme. Paraskaan kulttuuriperintö ei ole kiistatonta ja viatonta.