Kalevalan päivä, kaanon ja Euroopan kulttuuriperintötunnus

Kalevalan päivän vietto kehkeytyi 1860-luvulta lähtien osana isänmaallista ja kansallismielistä kulttia: Savokarjalainen osakunta päätti 1869 juhlistaa Kalevalan ensimmäisen laitoksen ilmestymistä ja valitsi ajankohdan sen esipuheen päiväyksen mukaan. Runsaat viisitoista vuotta myöhemmin 1885 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juhlisti Kalevalan ensimmäisen laitoksen 50-vuotisjuhlaa. Tasavuosien vietosta siirryttiin jokavuotiseen Kalevalan päivän viettoon 1920-luvulla, kun eepoksen perinnölle oli saatu kokonaan oma seura, Kalevalaseura. Olympiavuonna 1952 päivästä tuli yleinen liputuspäivä, joka vahvistettiin virallisella asetuksella 1978. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaseura jatkavat tätä institutionalisoitua perinnettä nyt, kun juhlimme Euroopan komission suomaa Euroopan kulttuuriperintötunnusta ja kulttuuriperintömme on tältä osin kanonisoitu osaksi yleiseurooppalaista perintöä.

Inhimillinen toiminta, kulttuuri ja kulttuuriperintö ovat aina ajallista ja paikallista. Institutionalisoinnilla ja kanonisoinnilla yritämme ylittää ohimenevyyden ja katoavaisuuden ahtaat rajat. On pakko kysyä, mikä mieli korokkeelle nostamisessa oikein on?

Kalevalaan syventyminen antaa tietysti mahdollisuuden pohtia suomalaista kulttuuria ja yleisesti inhimillistä olemista. Pohdiskelua voi harjoittaa tekstin, sen sisällön, kerrostumien ja halkeamien äärellä. Toisaalta sitä voi harrastaa kulttuurisen monumentin avulla: ihmiset ovat ristiriitaisia, yhtä aikaa suuria ja pieniä ja niin ovat ihmisten luomukset.

Kalevalan jännitteitä ovat vaikkapa sen synty karjalaisen, inkeriläisen ja suomalaisen paikalliskulttuurin, ns. ”pienen tradition” tai vernakulaarin pohjalta. ”Pieni” ei tässä viittaa arvoasetelmaan, vaan ennen kaikkea paikallisuuteen ja jonkun tietyn etnis-kielellisen ryhmän omaan traditioon. Sen vastakohtana on ”suuri” kirjallinen traditio, joka kytkeytyy erilaisiin valtainstituutioihin ja eliitteihin. Kaiken monumentaalisen ja eri tavoin institutionaalisesti palvotun Kalevalan takana on kiehtova, eri itämerensuomalaisten kielten ja paikalliskulttuurien piirissä elänyt, muunteleva ja lainautuva runokulttuuri, jonka avulla sitä ylläpitäneet ihmiset ovat jäsentäneet omaa elämäänsä ja omaa todellisuuttaan.

On yhtälailla kiehtovaa, miten 1700- ja 1800-luvulla tuo paikalliskulttuuri näyttäytyi herderiläisen ja hegeliläisen kansallisromanttisen herätyksen saaneelle akateemiselle nuorisolle Turussa ja Helsingissä. Jäykässä sääty-yhteiskunnassa sotilasura tai yliopisto tarjosivat joillekin harvoille – ja tuohon aikaan vain miehille – väylän irrottautua yksin syntyperään perustuvan yhteiskunnan kahleista. Sosiaalinen liike oli voimakas käytevoima, mutta se myös koetteli nousijoita itseään – kuten vaikkapa Elias Lönnrotia, vaikka hän ei suinkaan ollut nousijana ainoa laatuaan.

Kansallisaate ja syrjäseutujen kiehtovalta, puhtaalta ja aidolta vaikuttanut runokulttuuri antoi ainekset rakentaa kuvitelmaa kansakunnasta, kaikkien ”suomalaisiksi” ymmärrettyjen erityisestä arvosta ja yhteisistä päämääristä.

Tässä prosessissa Kalevalan pohjana oleva karjalan- ja suomenkielinen suullinen runous kerättiin ja kirjallistettiin. Pienestä traditiosta tehtiin suurta traditiota: muunnelmina elävä perinne koottiin eepokseksi, koska kaikilla itsestään tietoisilla kansakunnilla piti olla sellainen. Tai ainakin sellaista tarvitsivat ne, joilla ei ollut muuta näyttöä ”valtiota muodostavasta kyvystä”, jolla tarkoitettiin kuninkaiden ja ruhtinaiden sotia ja verotusta, tai ”kulttuurikannattelevaa voimaa”, jolla tarkoitettiin kirjallista korkeakulttuuria. Oma eepos – kykeni sitä lukemaan tai ei – oli näyttö jälkimmäisestä ja antoi innoitusta myös valtionmuodostamiseen.

Voisiko intellektuaalisena kutsumuksena olla kiistely instituutioiden ja kaanonien kanssa? Kiistely tarvitsee tietysti kohteensa eli instituutiot ja kaanonit. Tämä saattaa olla yleinen piirre inhimillisille rakenteille, uskonnoille ja valtioille. Ainakin eurooppalaisen perinteen yhtenä voiman- ja innoituksen lähteenä on ollut vallan ja valtainstituutioiden kiistäminen. Kirkkohistoria on tarina yksi toisensa jälkeen ilmestyneistä harhaoppisista ja haastajista, jotka ovat vaatineet opin puhdistamista ja instituutioiden purkamista ja pystyttäneet sitten omat vastaavansa. Eurooppalaisuuden vahvuus, heikkous ja myös kirous on ollut moninapaisuudessa ja toisaalta itse itsensä haastavassa uskonnollisessa ja ideologisessa perinnössä.

Tästä näkökulmasta voi siis iloita ja osallistua yhteen institutionaaliseen kanonisaatioon ja kiittää Euroopan komissiota Kalevalan saamasta Euroopan kulttuuriperintötunnuksesta. Itse uskon, että instituutiot tarjoavat meille jatkuvuutta ja pohjan sivistyneelle keskustelulle ja erimielisyydelle. Kanonisoimalla teoksia kiinnitetään huomiota niihin ja niiden moniin merkityksiin ja vaikutuksiin – ja näin voidaan tehdä myös kriittisesti tarkastelemalla niiden kiistanalaisia ulottuvuuksia, vaikeaa kulttuuriperintöä ja itse kanonisaation tuottamia rakenteita. Kulttuuri, perinne ja perintö eivät ole staattisia ja muuttumattomia, vaan niille on ominaista jatkuva muutos. Voisiko siis olla niin, että avoimuuden, monimielisyyden ja muuttuvaisuuden käsitteleminen on meidän eurooppalaista ja miksei yleisinhimillistä perintöä?