Marrasmietteitä: aselepo ja sielun katapultti

Kaikkien pyhien ja vainajien muistopäivänä, kekrinä ja halloweenina on kyse yhdenlaisesta rajan ylittämisestä. Vuotuisjuhlat siirtävät meidät täältä tuonne, erityisesti niin tekee marrasajan juhlinta kohti pimeää ja kuolemaa, vainajia ja heidän muistoaan. Eri tavoin kurkotamme tuolle puolen ja samalla käsittelemme omaa katoavaisuuttamme ja pimeää. On historiallinen sattuma, että marraskuun alkuun osuu myös monissa Euroopan maissa vietetty ensimmäisen maailmansodan aselevon muistopäivä, Armistice, jota vietetään 11.11.

Vuotuisjuhlien ja muistopäivien ohella mytologiat ja poetiikat tarjoavat meille sarjan malleja ja saattajia, jotka johdattelevat yli. Yksi sellainen on metafora, joka kirjaimellisesti tarkoittaa yli kuljettamista tai johdattamista. Myöhäisantiikin ja keskiajan taitteessa 500-luvun lopulla ja 600-luvun alussa elänyt roomalaisen patriisisuvun vesa, pyhien kirjoitusten tutkija ja Rooman kirkon johtaja Gregorius Suuri tuskaili oman aikansa kauheutta – ehkä tietämättä että jälkipolvet näkivät nämä ajat Zeitwendenä, aikojen taitteena. Muukalaisaalto toisensa jälkeen oli pyyhkäissyt Italian ylitse ja viimeisinä siellä riehuivat Itämeren partailta saapuneet vaaleat pitkäparrat, langobardit. Gregorius olisi halunnut mietiskellä kaiken menettäneen Jobin osaa. Voiko ihminen luottaa jumalaansa, joka riistää häneltä kaiken rakkaan ja hyvän? Sen sijaan, että Gregorius olisi saattanut kirjoittaa ja kontemploida syvään ahdinkoon syöstyn ihmisen kohtaloa, hän koki joutuneensa vastaamaan kaikenlaisesta maallisesta ja katoavasta, kuten kirkon rakennuksista ja omaisuudesta.

Kirjoittaakin hän toki ehti. Laajassa Jobin kirjan kommentaarissaan hän mietti kielenkäyttöön liittyvää voimaa siirtää ihminen tai ainakin hänen mielensä maallisista huolista tuonpuoleisen pariin. Oman aikansa sotaisa todellisuus tunkeutui Gregoriuksen omien vertauskuvien valintaan. Metafora ja sen laajennettu muoto, metaforinen kertomus eli allegoria, oli hänen mielestään kuin katapultti, roomalaisten sotakone, joka sinkosi aineellisen avulla ihmisen sielun aineettoman ikitodellisuuden ääreen yli rajojen, aavan meren ja huolten pilvien tuolle puolen. Näin hänen mielestään toimivat pyhät tekstit, vaikkapa kertomus Jobin kohtalosta.

Gregorius yritti vertauskuvallaan selittää, miten ihmiset saattoivat aineellisen avulla kurottautua aineettoman pariin. Vaikka hän ei tuntenut moderneja fysiikan teorioita, hän ymmärsi että puhuttu kieli äänteinä ja kirjoitettu kieli näkyvinä merkkeinä oli jotakin sellaista, mitä meidän on tapana kutsua aistein havaittavaksi ja siinä mielessä aineelliseksi. Sen sijaan näiden äänteiden tai kirjoitusmerkkien kannattelema merkitys oli hänelle aistein havaitsematonta ja siis aineetonta. Gregorius oli epäilemättä omaksunut ja yhdistellyt ajatuksensa eri lähteistä, muun muassa kirkkoisä Augustinukselta, joka oli hiukan samaan tapaan (vaikkakin erilaisin kielikuvin) pohtinut aistein havaittavan kielen välittämiä aineettomia merkityksiä.

Marraskuun alkuun on tihentynyt erilaisia elämän ja kuoleman rajaa jäsentäviä juhlapäiviä ja saattojuhlia. Kyky kuvitella ja kyky eläytyä on meidän katapulttimme, joka sinkoaa menetettyjen omaisten ja ystävien luo yli kuoleman rajan ja ehkä auttaa myös yli pimeän. Eurooppalaisen aselevon muistelu muistuttaa myös, että sodat päättyvät, lukkiutuneet asetelmat raukeavat, hirmutyöt ja pahan tekeminen on mahdollista lopettaa.