Suomi ja tieteen monet kielet

Tieteen kielet ovat monet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustettaessa tiedettä tehtiin Suomessa ainakin latinaksi, ruotsiksi, saksaksi ja ranskaksi. SKS:n alkuperäinen tunnuslausekin oli latinaa, ”Credite posteri”, jonka voi kääntää ”uskokaa tai luottakaa tähän” ennen kuin se muotoiltiin muotoon ”Pysy Suomessa pyhänä”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831 edistämään suomen kielen käyttöä ja kehittämistä. Tavoitteena oli tarjota Suomen suuriruhtinaskunnan enemmistölle pääsy tiedon ja kulttuurin äärelle – ja samalla tietysti rakentaa kansallista identiteettiä. Pääsy tiedolliseen kulttuuriin avasi yhteiskunnallisen vaikuttamisen väyliä. 1800-luvun Suomi modernisoitui niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin. Samalla avautui erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Kun hierarkkinen ja kielellisesti kerrostunut sääty-yhteiskunta murtui Suomessa, vakiintuivat myös uudet modernit tieteelliset instituutiot, sivistysyliopisto ja mahdollisuus opiskella ja harjoittaa tiedettä omalla kielellä.

Modernia yhteiskuntaa on mahdotonta kuvitella ilman globaalia tiedeyhteisöä, joka pystyy käymään keskinäistä keskusteluaan, levittämään tietoa ja tutkimustuloksia omassa keskuudessaan. Tähän tarvitaan tieteen yleiskieltä, lingua francaa, joka on aikojen kuluessa vaihdellut. Suomessa ja muualla länsimaissa latina, saksa, ranska, englanti ja muut eri syistä omaa kansallisvaltiota laajemmalle levinneet kielet ovat tarjonneet väylän rajat ylittävälle tiedon ja ideoiden vaihdolle. Yhteistä kulttuuriperintöä ovat klassiseen kreikkaan ja latinaan pohjautuvat käsitteet, tieteelliset nimet ja termit.

Toisaalta kaiketi kaikissa moderneissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa on päädytty harjoittamaan tiedettä myös omilla kansalliskielillä. En väitä tuntevani asiaa läpikotaisin, mutta ainakin läntisessä maailmassa on lähdetty yleisesti siitä, että omilla kansalliskielillä tarjotaan korkeinta opetusta ja harjoitetaan tiedettä. Muutaman viime vuosikymmenen aikana kansainvälinen liikkuvuus on haastanut tilannetta. Opiskelijoita tulee eri kielitaustoista ja yhteiseksi kieleksi tarjotaan Suomessa ja muualla useimmiten englantia.

Tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta pidän tieteellisen julkaisemisen ensimmäisenä tehtävänä tieteellisen tiedon levittämistä yhtäältä tiedeyhteisöön ja toisaalta muualle yhteiskuntaan. Eri kielivalinnoilla – tai oikeastaan useamman eri kielten rinnakkaisuudella – on myös merkitystä tutkimuksen sisältöön erityisesti inhimillistä toimintaa tutkivilla vahvasti konteksti- ja kielisidonnaisilla aloilla. Koska inhimillinen toiminta on keskeisesti kielellistä (vaikkei tietenkään yksinomaisesti), vaikuttaa tutkimuksen kieli siihen, miten toimintaa voidaan tarkastella ja jäsentää.

Ainakaan humanistisessa tutkimuksessa itse tutkimusprosessia ja tutkimuksen kirjoittamista ei voi jyrkästi erottaa toisistaan, koska tutkimukseen olennaisesti kuuluva käsitteellistäminen ja tulkinnallinen työ ovat sidottuja ilmaisuun. Kun tutkija käsittelee vaikkapa inhimillistä ilmiötä nimeltä ”valtio”, hän ei voi sokeasti ja epäanalyyttisesti vain käyttää sanaa nykymerkityksessä ottamatta huomioon termin eri merkityksiä ja sanan historiaa ja eri vastineita muissa kielissä ja eri aikoina. Suomen kielessä ”valtio”-sanaa käytti Rietrikki Polén vuonna 1846 ja se korvasi aiemman termin ”valtakunta”. Etymologisesti termi on johdettu sanasta ”valta” toisin kuin useimmissa länsieurooppalaisissa kielissä, joissa sen tavallisin vastine on ”Staat” (saks.), stat (ruots.), state (engl.) ja État (ransk.), kun valtakunta käännetään tavallisesti sanalla Reich (saks.), rik (ruots.), reign (engl.) tai royaume (ransk.). Toisaalta joissakin yhteyksissä latinan civitas-sanan johdannaiset (engl. city, ransk. cité) esiintyvät esimerkiksi suomen ”jumalan valtakunta” vastineina – ja samaa juurta on monien kielten kansalaista (lat. cives) tarkoittavat termit citizen (engl.) tai citoyen (ransk.) – tai Burger (saks.), borgare (ruots.). Suomessa burgeri tarkoittaa tunnettua epäterveellistä pikaruokaa, ei kansalaista, joka on nationalismin ajan luomus ja konnotaatioiltaan erilainen kuin latinan cives.

Käsitteellisen työn kannalta on riski, jos tutkija työskentelee vain yhdellä kielellä. Erilaiset ajallisesti ja kielellisesti muuntelevat termit paljastavat oman ongelmallisuutensa ja kontekstisidonnaisuutensa, kun niitä yrittää kääntää jollekin vieraalle kielelle. Suomessa tietynlaista maanvuokrasuhdetta ilmaissut termi ”torppari” – lainasana ruotsista – on vakiintunut termi, jota historiantutkimuksessa harvoin määritellään erikseen. Kun samasta ilmiöstä kirjoittaa englanniksi, pelkkä ”tenant” (engl. vuokralainen, maanvuokraaja) tai ”serf” (engl. maaorja) eivät vastaa ”torppari”-sanan sisältöä. Myös sanaa ”talonpoika” on vaikea kääntää ilman erillistä selitystä englanniksi, koska ”peasant” ei samalla tavalla viittaa itsenäiseen maataomistavaan talonpoikaan niin kuin suomen kielessä. Erikielisiä vastineita etsiessään humanistinen tutkija joutuu väistämättä tarkentamaan käyttämiensä termien merkitystä ja askartelemaan käsitteiden kanssa. Tämä on olennainen osa humanistista tutkimusta, jonka välineitä termit ovat. Käsitteellinen työ paljastaa itsessään ilmiöistä piirteitä, jotka saattaisivat muuten jäädä huomaamatta – kielestä toiseen liikkuvaan tutkimukseen hiipii väistämättä tavalla tai toisella vertaileva ote.

Oma kokemukseni on, että tällainen analyysi on eduksi, vaikka se joskus tuskastuttavaa onkin. Suomalaisista ilmiöistä muilla kielillä kirjoittaessa joutuu selittämään asioita, jotka vievät tilaa varsinaiselta argumentilta, mutta uskoakseni silti johtavat parempaan tulokseen, koska selittäminen pakottaa työstämään muuten valmiina hyväksyttyjä käsitteitä ja niiden sisältämiä olettamia. Omalla tutkijantaipaleellani liikuin aluksi toisin päin: yritin saada tolkkua keskiajan latinakielisistä runoista ja esittää tulkintani milloin englanniksi, ranskaksi, ruotsiksi tai suomeksi. Tavallaan helpointa ja petollisinta oli kirjoittaa ranskaksi tai englanniksi – ei siksi että olisin osannut näitä kieliä erityisen hyvin, vaan siksi, että useimmat termit esiintyivät kielissä vain vähän muuntuneina. Kun tutkin keskiaikaisia tekstejä Fortunasta (sekä isolla että pienellä alkukirjaimella) – siis Onnettaresta ja sattumasta – oli luontevaa käyttää sanaa ”fortune” (ransk., engl.), kunnes huomasin, että sanan ensimmäinen merkitys vaihteli käyttöyhteydestä johtuen ja tarkoitti usein varallisuutta tai omaisuutta eikä oikukasta ja satunnaista onnea ja onnekkuutta. Suomeksi kirjoittaessa ongelmaa ei ollut, koska äänteellisesti fortuna toimi suomessa hyvin mutta ei ollut arkikielinen sana. Minun ikäiseni saattoivat muistaa vanerilaudalle tehdyn Fortuna-pelin, mutta siitä ei näyttänyt seuraavan suurempia sekaannuksia.

Omaan kokemukseeni perustuen uskon, että humanistisen tutkijan on hyvä joutua käyttämään tutkimuskielenään useampia kieliä. Pelkkä suomen käyttäminen sokaisee yhtä lailla kuin pelkkä englannin käyttö. On tietenkin selvää, että valpas ja oivaltava tutkija osaa työstää käsitteitään silloinkin, kun hänen tutkimuskohteensa kieli ja hänen tutkimuksessaan käyttämänsä kieli ovat samoja. Valppaus kuitenkin lisääntyy, kun siirtyy kielestä toiseen. Tärkeintähän on kuitenkin käyttää sellaisia kieliä, joita toiset samoja aiheita tutkineet tutkijat osaavat – ilman sitä ei synny tieteellistä keskustelua eikä kriittistä tiedeyhteisöä. Esimerkiksi keskiajan tutkimuksessa tämä tarkoittaa vähintäänkin kykyä lukea ja ymmärtää ja mielellään myös puhua ja kirjoittaa suuria eurooppalaisia kieliä kuten saksaa, ranskaa, englantia ja mielellään myös italiaa – ja toki myös muita kuten skandinaavisia kieliä.

Turmiollista on, kun tieteellinen julkaiseminen ja keskustelu alistetaan suorituksen arvioinnille. Asianhan pitäisi olla toisin päin: suoritusten arviointiin pitäisi kehittää välineitä, jotka perustuvat tieteellisen työn omaan luonteeseen eikä ohjata tieteellistä työtä suoritusten mittaamisen kannalta sopivaksi. Nyt on käynyt niin, että sekä tieteen rahoittajat että yliopistojen arviointijärjestelmien luojat eivät vain ole unohtaneet tieteellisen julkaisemisen ensisijaista tehtävää vaan ovat samalla ulkoistaneet arviointityön keskeiset osat tieteellisille kustantajille ja aikakauskirjoille. On toki selvää, että jotkut tieteelliset julkaisukanavat leviävät toisia paremmin ja niissä julkaiseminen antaa lupauksen tulosten leviämisestä ja samalla merkityksestä, mutta on käynyt myös toisin päin. Omaan kokemukseeni vedoten voin todeta, että korkealle luokitelluissa julkaisupaikoissa julkaistut vaikkapa Suomea koskevat tutkimukset eivät välttämättä leviä kovinkaan tehokkaasti suomalaiseen tiedeyhteisöön saati muuhun yhteiskuntaan. Tutkimuksen vaikuttavuus jää tällöin vähäiseksi. Kiinnostavaa on myös se, että tieteellinen arviointi on kontekstisidonnaista. Itselleni kävi niin, että suomeksi suomalaisesta aiheesta julkaistessani sain paljon yksityiskohtaisemman, paremmin perustellun ja vaativamman vertaisarvion kuin julkaistessani kansainvälisessä ja Suomessa korkeammalle arvioidussa tiedesarjassa. Kävi myös niin, että suomenkielinen julkaisu sai enemmän näkyvyyttä kuin kansainvälinen julkaisu. Niinpä rohkenen epäillä, että tällä hetkellä arvostettu ja yliopistoja rahallisesti palkitseva malli ei edistä parasta tiedettä, kriittisintä tiedeyhteisöä ja suurinta yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tuomas M. S. Lehtosen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023