Inkerinsuomalaisten ja Stalinin vainojen uhrien arkistot

Elämme Euroopassa raskaita aikoja. Sodan, pakolaisuuden ja väestönsiirtojen kauhut ja kärsimykset ovat läsnä toisin kuin kertaakaan tällä vuosituhannella, vaikka muualla maailmassa niitä on riittänyt kaiken aikaa. Kertomukset inkeriläisten kokemista epäoikeudenmukaisuuksista, karkotuksista ja muista kauhuista tuntuvat väistämättä läheisemmältä kuin muissa oloissa. Yhtälailla on karmivaa kuunnella, miten eri tavoin Neuvostoliittoon Stalinin valtapiiriin päätyneille suomalaisille kävi. Vallan rattaisiin, pakolaisuuteen tai sodan myllerryksiin joutuminen on aina ja kaikkialla onnettomuus, mutta on inhimillistä ja ymmärrettävää, että lähellä tai läheisille tapahtuneet kauhut koskettavat vielä enemmän. On tärkeää, että muistamme mitä kaltaisillemme on käynyt. Luulen ja toivon, että se herättää meissä kyvyn myötätuntoon myös kauempana kärsiviä kohtaan. Lisäksi toivon, että ymmärrys menneisyyden kurimuksista auttaa meitä suunnistamaan tulevaa kohti.

Vuosi sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa pidettiin inkeriläisten kohtaloa käsitellyt seminaari Elämän ja kuoleman tie. Sen teemoista jatkoi Vainojen uhrien muistopäivänä 2023 seminaari Inkerinsuomalaisten ja Stalinin vainojen uhrien arkistoista ja muistoista.

Kun kuuntelin inkeriläisten karkotuksista, Leningradin piirityksestä ja sen keskeltä absurdisti elämää ylläpitäneen huoltotien kautta toteutetuista karkotettujen kuljetuksista, ne rinnastuivat mielessäni 1900-luvun muihin kansanmurhiin, karkotuksiin ja pakolaisuuteen. Tämä ei vähennä inkeriläisten tragediaa. Karmealla tavalla 1900-luvun kuluessa inkeriläiset ja Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset saivat kokea etnistä ja poliittista vainoa, joka on osa Venäjän ja Saksan välisten tappotantereiden eri väestöryhmien, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös ukrainalaisten ja monien kohtaloita, joita mm. yhdysvaltalainen historioitsija Timothy Snyder on teoksissaan käsitellyt. Kauheuksilla on aina silminnäkijänsä ja kokijansa, joiden fragmentaarisesti välittämä muisto siirtyy eteenpäin. Koettelemukset nousevat lopulta pintaan, yhdistyvät suullisiin muistoihin, perhekuviin ja muiden tarinoihin.

Tarvitsemme kokijoiden ja heidän läheistensä tietoa ja muistoja, jotta voimme aidosti ymmärtää, mitä kaikkea historian kylmien faktojen alle kätkeytyy. Siksi on merkittävää, että inkerinsuomalaiset itse, Stalinin vainojen uhrien omaiset ja asioista kiinnostuneet tutkijat ja toimittajat ovat uurastaneet, jotta meillä olisi mahdollisuus kurottautua menneisiin kohtaloihin ja kuulla ihmisten ääniä.

Loppukesällä 2019 toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomissa suomalaisen yhteiskunnan unohtamista Stalinin vainojen uhreista. Kirjoitus sai aikaan poikkeuksellisen yhteenottojen vyöryn. Hämäläisen kirjoitus oli osunut kipeään ja arkaan aiheeseen. Edelleen yli kahdeksankymmentä vuotta tapahtumien jälkeen muistot olivat useimmille kokijoilleen ja heidän jälkeläisilleen käsittelemättä. Samaan aikaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa jo järjestettiin ja koottiin inkeriläisten muistitietoa, kirjeitä, päiväkirjoja ja muita aineistoja. Hanketta veti aiheen synkkyydestä huolimatta valoisasti ja tarmokkaasti arkistotutkija Maiju Korte. Hanke toteutettiin Inkeriläisten sivistyssäätiön, SKS:n, Jenny ja Antti Wihurin säätiön sekä Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston tuella. Kansallisarkisto oli mukana hankkeen toteutuksessa. Aloite oli tullut Inkeriläisten sivistysliitolta ja sen avainhenkilöiltä Antti Kokkiselta ja Tero Kekiltä. SKS:n arkistonjohtaja Outi Hupaniittu tarttui ehdotukseen ja ryhtyi toimeen.

Stalinin vainojen suomalaisista uhreista käytyyn julkiseen keskusteltuun reagoitiin heti. Unto Hämäläinen oli yhteydessä minuun ja ehdotti, että SKS kokoaisi ihmisten yksityistä muistitietoa Stalinin vainojen suomalaisista uhreista. Päätimme olla kompastelematta omaan byrokratiaamme ja ryhdyimme alkuyskähtelyjen jälkeen toimeen. SKS:n arkisto valmisteli nopeasti muistitietojen keruun ja sen jatkoksi hankkeen, jonka projektikoordinaattoriksi tuli Meeri Siukonen ja hänen tuekseen ohjausryhmään monialainen joukko: Päivi Happonen, Unto Hämäläinen, Kimmo Rentola, Ulla Savolainen, Outi Hupaniittu ja minä. SKS:n toteuttamaa hanketta ovat tukeneet Koneen säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto. Työtä onkin tehty läheisessä yhteistyössä Kansallisarkiston ja valtioneuvoston rahoittaman laajan Suomalaiset Venäjällä -hankkeen kanssa.

Keruu- ja haastatteluhankkeiden ohella on hienoa, että kovista kohtaloista syntyy samanaikaisesti uutta tutkimusta.  Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2023 SKS:n tutkimusosastolla toiminut sosiologi Anni Reuter puolusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa.

Suurin kiitos kuuluu niille, jotka jakoivat muistojaan, luovuttivat aineistojaan ja näin auttoivat meitä kokoamaan uutta arkistoa. Arkistojen ja muistojen kokoaminen sekä niistä tehdyt erilaiset julkaisut ja tietopaketit ovat monen toimijan ja tukijan ansiota, mutta ilman Maiju Kortteen ja Meeri Siukosen tarmokasta, toimeliasta ja järjestelmällistä työtä hankkeet eivät olisi toteutuneet.

Inkerinsuomalaisten ja Stalinin vainojen uhrien arkistot antavat meille pääsyn yksilöiden kokemuksiin ja tekevät vainojen uhreille mahdolliseksi muistetuksi tulemisen ja meille osallisuuden heidän tarinoihinsa.