Mitä on sivistys ja mistä se tulee?

Viime vuonna käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä SKS:n tulisi vastaisuudessa tavoitella ja painottaa. Työstimme uutta strategiaa ja joku kysyi, eikö sivistyksen tulisi olla seuran keskeisin arvo. Sanaa ”sivistys” ei käytetä seuran säännöissä, joissa puhutaan tieteestä, kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä. Sanaa ei löydy edellisestä eikä aiemmista 2000-luvulla tehdyistä strategioista.

Keskusteluissa kuitenkin huomautettiin, että sana on myös vanhakantainen ja että siihen liittyy vahva ulossulkeva ja luokkakantainen sivumerkitys. Sana ”sivistys” luotiin 1820-luvulla ja sen johdannainen ”sivistyneistö” ilmaantui suomen kieleen 1900-luvun alkuvuosina. Oma tuntumani – tutkimustietoa minulla ei tästä ole – on, että sivistyneistön käsite korvautui 1900-luvun loppupuolella muilla termeillä. Nykyään puhutaan löysästi koulutetuista tai laiskasti vain keskiluokasta määrittelemättä sitä tai muita luokkia sen tarkemmin. Sivistyksestä on tullut koulutustason merkki ja koulutuksesta yhteiskunnallisen luokan määrittäjä. Näin ei yksiselitteisesti aina ole ollut. Sivistyksen on ajateltu olevan muutakin kuin koulutuksella omaksuttava tiedollinen kokonaisuus. Yhteiskunnallista luokkaa taas ovat määrittäneet muun muassa syntyperä, varallisuus ja niihin pohjautunut asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa, mutta kumpikaan eivät ole yksinomaisesti sidoksissa koulutukseen saati sivistykseen, vaikka koulutus ja asema ovat usein kulkeneet käsi kädessä.

Sivistyksen käsitettä käytettiin SKS:n strategiakeskustelussa yleisnimityksenä tiedolliselle ja eettiselle kokonaisuudelle määrittelemättä sitä sen tarkemmin. Yhteisesti oletettiin, että sivistys on hankittavissa olevaa tietoa ja ymmärrystä maailmasta, luonnosta, ihmisestä ja inhimillisen toiminnan luonteesta ja kunnioittavaa suhtautumista niihin. Esimerkiksi Wikipedia määrittelee Kielitoimiston sanakirjaan perustuen sanan seuraavasti:

Sivistys tarkoittaa kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa ja henkistä kehittyneisyyttä. Voidaan puhua opillisesta tai muodollisesta sivistyksestä, akateemisesta sivistyksestä, humanistisesta ja luonnontieteellisestä sivistyksestä, yleissivistyksestä tai kansansivistyksestä, toisaalta taas ihmisen sisäisestä kehittyneisyydestä. Jälkimmäiseen, henkisen kypsyyden merkitykseen, saatetaan viitata ”sydämen sivistyksenä”. Lisäksi sanaa sivistys käytetään kulttuurin tai sivilisaation synonyymina.

Sivistyksen käsite kytkeytyy kasvatukseen ja sitä kautta oppimiseen ja koulutukseen. Esimerkiksi äskettäin uudistetuissa oppivelvollisuus- ja lukiolaeissa sekä perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien perusteissa sivistys mainitaan tavoiteltavana arvona. Samaan aikaan on keskusteltu paljon siitä, onko suomalainen koulutusjärjestelmä rapautumassa ja ovatko koulutuksen kautta avatut mahdollisuudet yksilöiden ja koko yhteiskunnan edistymiseen sulkeutumassa. Onko käymässä niin, että koulutus – ja siihen perustuva sivistys – ei enää tarjoa väylää sosiaaliseen nousuun, aineelliseen ja henkiseen hyvinvointiin? Siellä täällä vilahtelee ajatus, että jos näin käy, Suomi on menettämässä aivan keskeisen arvonsa ja sitä kannatelleen ihanteen, yhteisen koulutus- ja sivistysuskon.

Vuonna 2017 bulgarialainen politiikan tutkija Ivan Krastev julkaisi teoksen After Europe, jossa hän pohti eurooppalaisia yhteiskuntia määrittäviä voimia, partikularistisia kansallisuusaatteita, universalistista federalismia, demokratiaa, sosiaalisia mahdollisuuksia ja koulutusta. Hänen mukaansa demokratia oli Euroopassa pitkään inkluusion eli osallistamisen ja osallistumisen instrumentti, mutta teoksen kirjoittamishetkellä 2015–2016, finanssi- ja pakolaiskriisin keskellä se näytti muuttuneen ekskluusion eli ulkopuolelle sulkemisen välineeksi. Nurkkakuntainen nationalistinen populismi sai Krastevin mukaan kautta Euroopan – ja Pohjois-Amerikan – voimansa syytöksestä meritokraattisen koulutuslupauksen pettämisestä. Avoimet liberaalit, yhtäläisiin mahdollisuuksiin ja koulutukseen nojanneet yhteiskunnat eivät tarjonneetkaan sitä, mitä väittivät tarjoavansa.

Brexit uhkasi Euroopan Unionin tulevaisuutta. Sitten tuli COVID-19 -pandemia ja Ukrainan sota. Ainakin hetkellisesti liberaali demokratia, universalistiset ihmisarvot, tiede ja tiedon jakaminen näyttivät voimansa, kun pandemiaa hillittiin tieteen ja avoimen yhteiskunnan keinoin ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ymmärrettiin laajemmaksi autokraattisten ja demokraattisten järjestelmien kamppailuksi. Vapaus, tasa-arvo, sivistys ja tiede eivät olekaan tyhjänpäiväisiä korusanoja, joiden taakse kätkeytyy ahneimpien ja parhaiten pärjäävien opportunismi, vaan sittenkin arvoja, joiden varaan yhteistä tulevaisuutta voi rakentaa. Nyt niin kuin SKS:n syntyaikoinakin, olemme osa yleiseurooppalaisia ja yleismaailmallisia virtauksia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura nivoutui syntyessään romanttiseen nationalismiin ja valistusaatteeseen. Tiedon, koulutuksen, yhteisen ymmärryksen ja kunnioituksen, eli 1800-luvun alun termein sivistyksen ja siveellisyyden kannattelema pyrkimys parempaan tulevaisuuteen määritti SKS:aa ja sen ympärille muodostunutta fennofiilistä ja sittemmin fennomaanista liikettä. Vuonna 1820 Turun akatemian historian apulainen Reinhold von Becker tarjoili uudissanan ”sivistys” kirjoittaessaan Suomen kansan historiasta ja kansojen itsetietoisuuden kehkeytymisestä. von Beckerin mukaan ”vähittäin [kansa] kokoontui yhteisen hallituksen alle, ja sen kautta sivistyi ja tointui toisten kansain vertaiseksi” (sit. Kokko 2010).

Heikki Kokko on analysoinut von Beckerin ja hänen aikalaistensa uudiskäsitteiden luomista. Suomen kielen sana ”sivistys” muodostettiin monikielisessä ympäristössä, jossa von Becker Kokon mukaan yhdisti suomen kielen sanan ”siveä” ruotsin kielen termiin ”civilisera” ja laajensi uudissanansa merkityksen kattamaan saksalais-ruotsalaisia koulutusta (bildning, Bildung) ja kulttuuria (kultur, Kultur) tarkoittavia termejä. Käsitteellä oli vahva yhteytensä Georg Wilhelm Friedrich Hegelin käyttämään ilmaisuun ”Sittlichkeit”, jota hän käytti eettisen elämänjärjestyksen nimityksenä – siveellisyytenä laajasti ymmärrettynä.

von Beckerin ja hänen aikalaistensa ja seuraajiensa kuten C. A. Gottlundin, Elias Lönnrotin ja J. V. Snellmanin käsissä muotoutui Kokon mukaan määrittelemättä jätetty sivistyksen käsite, jolla tarkoitettiin yhtälailla yksilön kuin yhteisönkin ominaisuutta. Sen merkitys kattoi koulutuksen, sivilisaation, kulttuurin ja moraalisen laadun, ”siveellisyyden”. Siveellisyys viittasi yleiseen hyveellisyyteen hegeliläisessä eettistä elämänjärjestystä tarkoittavassa mielessä, ”siivouteen” eikä vain suppeasti sukupuolikuriin kuten myöhemmin.

Sivistyksen käsitteen määrittelemättömyys teki siitä joustavan käsitteen, joka vastasi ja samalla ylitti ruotsin (ja saksan) koulutukseen ja oppisivistykseen viittaavaan bildningin. Esimerkiksi Elias Lönnrot asetti vastakkain ulkokohtaisen oppisivistyksen ja sydämen sivistyksen, jonka hän tavoitti luonnontilaisesta kansanrunoudesta, ”siitä pyhemmästä kielestä”, kuten hän kirjoitti vuonna 1840 Kanterelettaren johdannossa. Toisaalta Lönnrot ja Snellman myös kavensivat kansallisen sivistyksen käsitteen Herderin ja Hegelin innoittamina toisin kuin kutakuinkin tuntemattomaksi jäänyt Helsingin yliopiston oppihistorian professori Alexander Blomqvist, joka pyrki Hegeliin tukeutuen hahmottelemaan yleisinhimillistä tarkastelutapaa kirjallisuushistoriaan tohtorinväitöskirjassaan De principio methodi ethnographicæ in Historia litteraria universali adhibendae schediasma (1838) eli Etnografisten menetelmien soveltamisen periaatteista yleiseen kirjallisuushistoriaan.

Julia Dahlbergin (2016) tulkinnan mukaan Blomqvist edusti fennomaaneista poiketen universalistista ja yleiseurooppalaista näkökulmaa eikä halunnut rajoittua ahtaan kansallismieliseen katsomukseen. Ei ole kovin yllättävää, että hän joutui J. V. Snellmanin ilkeämielisen ja häntä itseään tehostaneen kritiikin kohteeksi eikä hänen edustamansa laaja-alaisempi hegeliläisyys saanut suurempaa kannatusta Suomessa.

Julia Dahlberg kytkee Blomqvistin ja hänen suorat ja epäsuorat kiistakumppaninsa Snellmanin ja Lönnrotin sosiaalisen nousun asetelmaan ja kenttäkamppailuun kulttuurisesta pääomasta. Sekä universalistinen että nationalistinen sivistyskäsitys kiinnittyi itsessään vahvasti ajatukseen siitä, että yksilöiden ja yhteisön on mahdollista kehittää itseään ja omaa ymmärrystään. Samalla kamppailu käsitteiden määrittelystä ja ideologisesta johtoasemasta oli kamppailua määrittelijöiden omasta asemasta. Dahlbergin mukaan autonomian ajan alun Suomessa osa sosiaalisen nousun keskeisistä väylistä sulkeutui, kun sotaväki ei entiseen tapaan tarjonnut mahdollisuuksia kiipeämiseen. Heikki Warista lainaten Dahlberg arvelee, että tämä johti tungokseen opinkäynnin väylällä, kun säätyläisillä ja sosiaalisilla nousijoilla oli aiempaa vähemmän etenemismahdollisuuksia. Silti monet 1800-luvun alun keskeiset hahmot kohosivat opinkäynnin avulla oppisäätyyn ja ylempiin asemiin, kuten teki suutarinpoika A. J. Sjögren, räätälinpoika Elias Lönnrot ja kipparien ja pikkukaupunkien porvarien jälkeläiset J. L. Runeberg, J. V. Snellman, Z. Topelius tai syntyperältään aviottomat ja epäsäätyiset Alexander Blomqvist ja August Ahlqvist.

Dahlberg kiinnittää myös huomiota siihen, että sosiaalista nousua on pidetty jossain määrin epäpyhänä aiheena vaikkapa Elias Lönnrotin kohdalla, jonka vaatimatonta lähtökohtaa on alleviivattu, mutta samalla kiistetty hänen pyrkineen omaan etuun yhteisen rahvaan arvoa ajaessaan. Kuitenkin juuri koulutus ja sivistys olivat ne väylät, jotka avasivat tien yhteiskunnalliseen osallisuuteen, vaikuttamiseen ja samalla oman aseman parantamiseen. Sivistysaatetta ajaneet fennomaanit hyötyivät itse aatetta tukeneista instituutioista, valtiosta, kirkosta, yliopistosta, tieteellisistä seuroista ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Samalla he tietysti mursivat askel askeleelta sääty-yhteiskunnan syntyperään pohjautuneita arvoasetelmia ja tarjosivat tilalle toisen koulutukseen ja sivistykseen perustuvan arvopohjan.

Tunnistamalla käsitteittemme juuret ja erilaiset käyttöalat, meidän on tietysti mahdollista käyttää niitä uudelleen. Sivistys ja sen varaan rakentuva meritokraattinen koulutusyhteiskunta on yhtä aikaa sekä raadollinen ja uusia hierarkioita luova että avoin ne kiistäville haasteille. Kun nostamme sivistyksen SKS:n arvojen keskiöön, meidän on tietysti harjoitettava itsekriittistä analyysiä, mitä sillä tarkoitamme. Tässäpä on meille työsarkaa ja keskustelunaihetta. Mitä on se sivistys, mihin me nojaamme? Onko se vain omien humanististen alojen sisällön tuntemusta ja niitä ylläpitävien instituutioiden puolustamista ja omien asemien varmistamista? Vai onko kyse laajemmasta pyrkimyksestä inhimillisen toiminnan ymmärtämiseksi?

Sivistyksen käsitehistoriasta keskustellaan myös SKS:n tutkijaseminaarissa 24.3. klo 13.15–15.00. Seminaariin on mahdollista osallistua joko paikan päällä tai etäyhteydellä. Lue lisää: https://www.finlit.fi/fi/tutkimus/osallistu-tutkijaseminaariin. Tervetuloa mukaan!

Linkit:

  • Dahlberg, Julia: ”Den sanna bildningen. Nationellt och universellt som strategi inom den finska kunskapseliten, ca 1820–1850”, Historisk Tidskrift för Finland 101:4 (2016), 351–381.
  • Kokko, Heikki: Sivistyksen varhaista käsitehistoriaa. Kasvatus & aika 4/2010.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tuomas M. S. Lehtosen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

Placeholder image
20.6.2024 - Blogi

Tekstit meissä ja ympärillämme

19.6.2024 - Uutiset

Lisää valokuvaajia Kansallisbiografiaan

14.6.2024 - Blogi

Kansatieteilijä Tyyni Vahterin Karjala