Goji no chaimu – Japanilainen kello viiden soitto ja aineettoman kulttuuriperinnön kerrokset

Lasten kanssa liikkuessa kokemus Japanista ja Tokiosta on erityinen. Lapsen huomiot voivat olla vaikkapa tällaisia: ”Iskä, miksi hiekkaa on harjattu?” (leikkipuiston hiekkakentästä aamuisin), ”Iskä, mikä tämä on?” (leikkipuiston riisiviljelmästä) tai ”Iskä kuuntele, mikä laulu toi on!” (leikkipuiston kaiuttimista kuuluvasta kellopelin soitosta). Hyviä kysymyksiä kaikki. Viimeisimpään kysymykseen vastaaminen johdatti lopulta kiinnostavan kulttuuriperinnön äärelle. Tarinalla on yhtymäkohtansa niin Japanin länsisuhteiden historiaan kuin kansalliseen katastrofitilanteiden hälytysjärjestelmään. Varsinainen ydin tässä lapsen viattomassa kysymyksessä on kuitenkin se, miten hyvin me itse tunnemme ja tunnistamme oman aineettoman kulttuuriperintömme.

Tarinan perusainekset ovat nämä: joka päivä tasan kello 17 kajahtaa kaikkialla Japanissa koulujen ja julkisten tilojen läheisyydessä soimaankellopelillä soitettu lastenlaulu Yuyake koyake. Näin kertovat monet japanilaiset ja myös useat internetin japanin- ja englanninkieliset sivustot. Asia menee kuitenkin heti monitulkintaiseksi. Laulun kerrotaan olevan joko kansanperinnettä tai 1920-luvulla sävelletty lastenlaulu. Samoin laulun tekstin kirjoittajaksi löytyy useampia vaihtoehtoja. Myös tieto siitä vaihtelee, onko Japanissa kello viisi soitettava sävelmä ”kaikkialla” juuri kyseinen laulu tai soitetaanko jotakin ylipäätään ”kaikkialla”. Esimerkiksi asuinprefektuurissamme Setagayassa, Suur-Tokion alueella kaupungintalolta vastattiin kysyttäessä, että ”kyllä juu, toki alueellamme soitetaan Yuyake koyake”. Tosiasiassa kaiuttimista kajahteli kuitenkin Westminsterin kirkon kellot. Eikä se mahdollinen soittoaikakaan aina ja kaikkialla ole täsmälleen kello 17 – ainakaan kaikkina vuodenaikoina.

Laulun tehtävästä ollaan kuitenkin pitkälle yksimielisiä: laululla ilmoitetaan lasten koulupäivän päättymisestä ja alkavasta kotimatkasta. Laulun synnyttämää tunnetta on kuvattu muun muassa turvallisuutena ja varmuutena siitä, että tämäkin päivä päättyy onnellisesti ja ongelmitta.

Kotiin palaamisesta kertovat myös Yuyake koyaken sanat:

Laulun tekstin yksityiskohdat – temppelien kellojen soitto ja varis – liittävät sen suoraan Japanin synkretistiseen hengellisyyteen. Kellojen soitto yhdistetään Japanissa erityisesti buddhalaisiin temppeleihin. Shintolaisuudessa taas tunnetaan varisjumaluus, jonka nimi on Kojiki-kronikan (712) mukaan Yatagarasu. Sen tehtävänä on johdattaa hallitsija Jimmua turvallisesti matkallaan. Yatagarasun ilmaantumista pidetään myös osoituksena jumalallisen tahdon toteutumisesta maan päällä.

Yuyake koyake -runon kirjoittaja on japanilainen runoilija Ukou Nakamura (1897–1972). Hän muistelee runon inspiraationa ollutta tilannetta seuraavasti: ”Eräänä kauniina iltapäivänä olin palaamassa kotiin aloittaakseni kesäloman vapaana koulutyön velvollisuuksista. Kun olin lähestymässä kotiani Ongatassa, näin pilvien ja vuorijonojen värjäytyvän auringon laskussa ja varisparvien suuntavan kohti pesiään Takao- ja Jinba-vuorille sekä Hachioji-linnan vuorelle. Juuri silloin Kokeijin, Jofukujin ja Shingenin temppeleiden kellot alkoivat soittaa iltasoittojaan. Värjäytynyt taivas ja hämärtyvä maisema iltakelloineen oli näytelmä, joka hämmensi ja teki mieleni myös surulliseksi.” Ukou Nakamura kirjoitti runonsa kotiin palaavan lapsen näkökulmasta. Runo julkaistiin 1919. Viisi vuotta myöhemmin 1923 Tokiossa musiikinopettajana työskennellyt Shin Kusakawa (1893–1948) sävelsi runon nykyiseen, hyvin tunnettuun muotoonsa.

Tokion musiikkiakatemiassa opiskelleen Shin Kusakawan sävellys kytkee laulun osaksi Japanin länsimaistumiskehitystä. Japanilaisesta musiikista kattavan perusteoksen 2019 kirjoittaneen Lasse Lehtosen mukaan Musiikkiakatemia jatkoi 1879 perustetun Musiikin tutkimuskomitean työtä. Tutkimuskomitea oli keskeisessä asemassa, kun Japanissa pohdittiin, miten musiikin länsimaistumiskehitystä voitaisiin edistää hallitusti japanilaisen yhteiskunnan avautumisen ja niin kutsutun Meiji-uudistuksen jälkeen. Tutkimuskomitean ensimmäinen johtaja Shūji Isawa (1851–1917) oli lähetetty vuonna 1875 opintomatkalle Yhdysvaltoihin tutustumaan musiikkikasvatukseen amerikkalaisissa kouluissa. Eräs Isawan kauaskantoisista ratkaisuista oli ottaa käyttöön uusi pentatoninen yunanuki-asteikko (ts. länsimainen duuri ja molliasteikko, josta puuttuvat neljäs ja seitsemäs sävel). Isawan ajatuksena oli Lasse Lehtosen mukaan se, että asteikon käyttö johtaisi melodioihin, jotka muistuttaisivat perinteisiä japanilaisia melodioita, mutta olisivat samalla yhdistettävissä länsimaiseen harmoniaan. Yunanukia sovellettiin kolmessa Shōgaku shōkashū -koululaulukirjassa (”Alakoulun laulukokoelma”; 1881, 1883 & 1884). Siitä tulikin vallitseva sävelasteikko populaareissa lauluissa aina 1950-luvulle sakka. Yuyake koyake toteuttaa juuri tätä ajatusta.

Shin Kusakawa oli myös merkittävän japanilaisen lastenkulttuurilehden Akai torin (”Punainen lintu”) (1918–1936) lähipiiriläinen. Lehti oli tärkeässä roolissa, kun japanilaisen lastenkirjallisuuden näkökulma laajeni Meiji-uudistuksen yhteydessä 1800-luvun lopulta lähtien sankaritarinoista ja samurai-sotureista lasten viattomuuden ja heidän oman sisäisen maailmansa tutkiskeluun. Lehdessä julkaistiin laulujen ja lorujen ohella lasten omia tekstejä ja niiden arvioita, kuten myös käännöksiä länsimaisesta lastenkirjallisuudesta. Japanin lastenloruihin ja lastenkulttuurin erikoistunut yhdistys The Japan Nursery Rhyme Association on nimennyt Akai torin ensimmäisen numeron ilmestymisen päivän 1. heinäkuuta kansalliseksi Japanin lastenlorupäiväksi. Sotavuosina nationalistis-militaristinen sensuuri koski kuitenkin myös lastenkirjallisuutta ja -lehtiä. Lasse Lehtosen mukaan musiikintunneilla koululaiset pantiin lauluhetkien sijaan opettelemaan sotakoneiden äänten erottamista toisistaan.

Myös Yuyake koyakella on toinen, vakavampi tehtävänsä. Goji no chaimu (“kello viiden kellot”), jota myös arkipäiväistynyt Yuyake koyaken soitto eri puolilla Japania edustaa, on olennainen osa Japanin kansallista katastrofitilanteiden hälytysjärjestelmää ja sen päivittäistä testausta. Japaniksi järjestelmän täydellinen ilmaisu kuuluu shichōson bōsai gyōsei musen hōsō, tai lyhyemmin bōsai musen. The Japan Timesiin kirjoittavan Alice Gordenkerin mukaan paikallisesti toimiva mutta nykyisin koko valtakunnan alueelle ulottuva hälytysjärjestelmä pystytettiin Niigatan prefektuurissa Honshun saarella vuonna 1964 tapahtuneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Maanjäristysten lisäksi myös tsunamit ovat uhkia, joihin japanilainen yhteiskunta varautuu bōsai musen -järjestelmällään.

Nykyinen järjestelmä mahdollistaa hälytyksen viestimisen myös matkapuhelimiin, fakseihin, radio- ja tv-lähetyksiin, nettisivuille ja jopa kuulokojeisiin. Alice Gordenker kertoo myös, että järjestelmän päätuottaja Fujitsu tarjoaa 32 eri vaihtoehtoa musiikista, jolla järjestelmää testataan. Mukana on J-poppia ja länsimaisia sävellyksiäkin, kuten Go Tell Aunt Rhody. Paljon esimerkkejä löytyy esimerkiksi Tokyo Weekenderin sivuilta.

Tämä tarina päättyy tällä erää lastenlaulukokoelman Nihon no Uta Hyakusen (”Sata japanilaista lastenlaulua”) kansikuvaan. Levyn ja nuottikirjan ideoinut Hayao Kawai työskenteli Japanin kulttuurihallinnossa kulttuuriperinnön vaalimisen parissa. Hänen ideoimanaan 101 (!) japanilaisille tuttua lastenlaulua koottiin kokoelmaksi, jonka pyrkimyksenä on vaalia japanilaista lasten elävää lauluperintöä. Julkaisu otettiin opetuskäyttöön yleisesti peruskoulutasolla kaikkialla Japanissa. Yuyake koyake on mukana tällä kokoelmalla. Samalla laulun teksti nousi äänilevyn kansikuvan pääaiheeksi.

Yuyake koyaken tapaus pani miettimään sitä, mitkä arkisen äänimaiseman äänet olisivat vastaavia ”kello viiden soittoja” suomalaisessa kulttuurissa. Jotain arkista, itsestään selvää, mutta lopulta monitulkintaista. Kävisikö Yleisradion väliaikamerkki sellaisesta? Kannattaa ehkä kuunnella myös hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja sitä, mitä heillä on asiaan sanottavaa.

Kuvat 1 ja 2 sekä äänitys (toukokuu ja kesäkuu 2019): Risto Blomster

Kiitos: Alli ja Esteri (alkuperäisidea), dosentti Kati Mikkola, FT Lasse Lehtonen, Kokushikan yliopiston apulaisprofessori Yuko Ishino ja suomen kielen opettaja ja kääntäjä Ako Yamakawa.