Jalopeura, yksisarvinen ja avara luonto

Muutama vuosi sitten Kaisa Häkkinen kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2007) sanasta ’jalopeura’. Hänen mukaansa sana on esiintynyt suomen kielessä jo ennen Mikael Agricolaa tarkoittaen yhtäältä leijonaa ja toisaalta leijonan tähtikuviota. Häkkinen arvelee, että leijonan tähdistönä tunnettu taivaanmerkki olisi keskiajalla nimetty jalopeuraksi.

Kansanperinteessä jalopeuraa on käytetty hirven synonyyminä, joka on voinut antaa aiheen tähdistön nimeämiseen.  Joka tapauksessa varhaisessa kirjasuomessa jalopeura tarkoitti kiistatta leijonaa. Samanaikaisissa uskonnollisissa teksteissä – joskus yhdessä jalopeuran kanssa – esiintyy yksisarvinen, joka on nyky-Raamatussa tulkittu villihäräksi. Keskiajalla käytetyssä latinankielisessä Raamatussa eli Vulgatassa samoissa raamatunkohdissa esiintyy välillä yksisarvinen ja välillä sarvikuono.

Kulttuuristen kaanonien keskeistekstit taipuvat moneksi. Ne tarjoavat malleja ja viittauskohteita, joilla maailma selitetään ja ihmisten väliset moraaliset, sukupuoliset, taloudelliset ja poliittiset suhteet määritetään. Raamatun jalopeura näyttäytyy saalistaan vaanivana vihollisena, perkeleen ruumiillistumana tai pentujansa kaitsevana naarasleijonana. Vertaus toimii varsinkin ympäristössä, jossa paimentolaiset ovat kamppailleet isojen saalistavien nisäkkäiden kanssa elintilasta. Kun aikaa kuluu, elää myyttinen jalopeura omaa elämäänsä. Se saattaa matkallaan kohdata yksisarvisen ja lohikäärmeen niin kuin vanhassa Raamatun suomennoksessa käy.

Suullisten ja kirjallisten kulttuurien välille on oletettu suuri kuilu, jonka eri puolilla tietoa ja uskomuksia on tallennettu ja välitetty olennaisesti eri tavoin. Varsinkin 1960-luvulla monet tutkijat korostivat suullisten ja kirjallisten kulttuurien eroa. Sittemmin näkemystä on kritisoitu. Suullisten kulttuurien tavat järjestää oma kokemusmaailmansa puheeksi, lauluiksi ja esityksiksi eivät ehkä sittenkään ole jyrkästi kirjallisista kulttuureista poikkeavia. Seikka on huomattu toisinkin päin: tiedot ja uskomukset välittyvät ja muuntuvat kirjallisissakin kulttuureissa, vaikka alkuteksteihin olisikin mahdollista palata. Leijonat ja peuraeläimet, sarvikuonot, villihärät ja yksisarviset menevät sekaisin ja kulkevat miten haluavat.

Myyttiset tarinastot elävät ja vaihtelevat siirtyessään puhujilta, laulajilta ja kirjoittajilta toisille. Anna-Leena Siikalan tutkimukset Suomalainen shamanismi (SKS 1992) ja Itämeren suomalainen mytologia (SKS 2012) osoittavat, että pohjoisen pyyntikulttuurien ja maanviljelijöiden maailmassa oli runsas ja vaihteleva myyttinen avaruus, josta hahmot asettuivat laulajien huulille yhtä aikaa samoina ja aina erilaisina. Yhtä ja samaa pysyvää jumaluuksien, luonnonolentojen ja sankarien maailmaa on mahdotonta tavoittaa, koska sellaista ei ole. Ailahtelevainen ihminen luo joka paikassa ja ajassa uusia muunnelmia, vaikka hahmot, nimitykset ja esitystavat lainautuvatkin.

Minkälaisia ovat tämän hetken myyttiset avaruudet? Onko niin, että olemme liiaksi niiden sisällä voidaksemme kunnolla hahmottaa niitä vai onko niin, että globaali nettiaika tarjoaa lukemattomia kilpailevia avaruuksia?

Joskus tuntuu siltä, että arkiuskomuksiksemme muuttuneet katkelmat vaikkapa koulusta, lehdistä, televisiosta ja netistä omaksutusta ovat myyttisiä viittauskohteita, jotka toimivat yhteisesti jaettuina todellisuuden tulkinnan ja selittämisen välineinä.

Jukka Relander on huomauttanut kirjassa Bileet tornissa (WSOY 2002), että television luontodokumentit esittävät allegorioita taloudellisen liberalismin opeista. Vielä enemmän ne myyttistävät sosiobiologisia uskomuksia inhimillistämällä eläimet ja eläimellistämällä ihmiset. Tämän päivän luontodokumenttien parittelevat, saalistavat ja toisten urosten pentuja syövät jalopeurat ovat meille yhtä keskeisiä inhimillisen todellisuuden jäsentäjiä kuin Mikael Agricolan psalmisuomennosten ”yxi Jalopeura / ioca saalist kärkestä / Ninquin yxi Jalopeuran penicka / ioca loolasta wäghy.” (Ps. 17:12)