Katri Kivilaakso, varhainen feministi

Kansanperinteen kerääjä Ahti Rytkösellä oli kesämökki Isojärven Luutsaaressa, entisellä Längelmäen kunnan alueella. ”Vie kuin kana poikiaan”, kommentoi pirtin lasista vahdannut isomummoni, kun Rytkösen puoliso tuli pihaan kolmen lapsensa kanssa. Näin siis suvun perimätiedon mukaan: kuvatun vierailun on täytynyt tapahtua joskus 1940-luvulla, kun Rytkösen lapset ovat olleet pieniä.

Mutta tallensipa Rytkönenkin tuokiokuvia meidän mökistä, äänityslaitteen kanssa. Vuonna 1967 Rytkönen haastatteli Ouninniemen joka mökistä jotakuta, myös isoisovanhempiani Katri ja Vihtori Kivilaaksoa. Äänitteiden olemassaolo muistettiin tai tuli puheeksi vasta tällä vuosituhannella.

Kävin kysymässä äänitteitä kansanrunousarkistosta veljeni kanssa. Istuimme kelanauhurin vieressä kuuntelemassa isomummoni ääntä, jota en ollut kuullut kahteenkymmeneen vuoteen. Ei se kuulostanut tutulta. Paitsi hetkittäin, hymähdyksissä, naurahduksissa oli sittenkin jotain, minkä etäisesti muistin.

Äänitteiden sisältö on monella tavalla riemukasta kuultavaa. Esi-isäni eivät aina ymmärrä, mihin Rytkönen nauhoituksillaan ja kysymyksillään pyrkii.

Rytkönen haluaa tallentaa tietoa perinteisistä työvälineistä ja menetelmistä ja kyselee siksi työkalujen nimiä tai työvaiheiden järjestystä. Kun Rytkönen pellavan käsittelyä selvittääkseen kysyy, mikä ero on lihdalla ja loukulla, ei sitä kuitenkaan aleta hänelle selostaa, vaan vastauksena on naurahdus. Rytkönen ei anna periksi ja kysyy kohta, mikä häkylä on ja mitä sillä tehdään. Lyhyt hiljaisuus on käsin kosketeltava. Sitten Rytköseltä tiedustellaan varovasti, eikös hän ole häkylää nähnyt.

”Se on semmonen että siinä on piikkiä pystyssä ja sillä lyöjään näin”, kuuluu lopulta vastaus ja taas naurua.

Katri Kivilaakson muistan ulkosalla viihtyneenä mummona, joka vielä 90-vuotiaana paineli pitkin metsiä sienessä ja mustikassa ja hakkasi halkojakin. Rytkösen äänitteellä puhuu varhainen feministi, joka ei vähättele omia tekemisiään.

Katri sanoo ryhtyneensä torppaa pitämään, koska oli perheen vanhin lapsi. Hän ei selittele, että veljet olivat paljon nuorempia ja että avuksi löytyi Vihtori. Vieressä istuva Vihtori unohtuu puheesta välillä muutenkin, kun Katri sanoo ”meidän”, kun puhuu vanhemmistaan tai lapsuuden perheestään, ja ”minun”, kun puhuu ajasta sukupolven vaihdoksen jälkeen. ”Minulla” on ollut ”niin hyvä eläväonni, ettei parempata tartte vahata”. Kotieläimiä ei ole kuollut sairauksiin.

Yhteinen aihe löytyy Vihtorin kanssa, kun kesken nauhoituksen isoisovanhempani alkavat muistella, montako siikaa isäni on sinä kesänä verkoilla saanut. Äänityksen kuluessa isääni odotetaan saapuvaksi ”nopollansa” kalastusreissulta järveltä. Nyt puhutaan tärkeistä asioista. Äänistä kuuluvat ylpeys ja rakkaus koskettavat.

Kansanrunousarkiston äänitekokoelmassa on osa perheeni ja sukuni historiaa. Äänet herättävät henkiin valokuvat pirtin seinältä ja aitan seinillä roikkuvat puiset ja rautaiset työkalut, joiden nimet ja tarkoitus ovat meiltä jälkipolvilta unohtuneet. Tai no, Rytkösen äänitykset olisi kuunneltava uudelleen tästä näkökulmasta.

Ahti Rytkönen kiersi 1960-luvulla ympäri Suomea – Savossa, Karjalassa, Satakunnassa, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa – keräämässä kansatieteellistä aineistoaan. Muitakin kerääjiä oli liikkeellä.

Haastatteliko joku sinun isovanhempiasi?