Kävelyllä kaupungissa jota ei ole – koskaan ollutkaan

Elokuun lopulla päättyivät Suomen kaikkien aikojen laajimmat arkeologiset kaivaukset Lahden kauppatorilla. Toriparkin pitkään kiistelty rakentamispäätös merkitsi välillisesti arkeologien toiveiden täyttymystä. Kadonnutta Lahden kylää päästiin penkomaan perusteellisesti, kerros kerrokselta, 1900-luvulta varhaiskeskiajalle. Löytöjä tehtiin laidasta laitaan: rakennusten ja kaivojen jäännöksiä, rahalöytöjä Kustaa Vaasan ajalta 1520-luvulta, punaisten ampuma kanuunan ammus vuodelta 1918, arkisia esineitä kukkopillistä kukkaroon sekä toistaiseksi ainoa Suomessa arkeologisesti löytynyt kasvimaa – tutkijoiden mukaan harvinainen löytö jopa Euroopan mittakaavassa.

Kaivausten ympärille tehtyyn korkeaan aitaan oli tehty kurkistusaukko myös uteliaille kaupunkilaisille. Kyllin hyvällä mielikuvituksella katselija saattoi nähdä Mäkelän ja Kittilän tonteilla seisovat rakennukset, kuulla karjan kellot Ylisellä Viipurintiellä ja lasten leikkien äänet Juustilan ja Juhakkalan pihapiirissä. Arkeologiset kohteet vaativat useimmiten kävijöiltään hyvää kuvittelun taitoa – kykyä nähdä kivikasoissa linnoituksia ja harmaissa raunioissa värikkäitä kaupunkinäkymiä. Vielä astetta enemmän mielikuvitusta tarvitaan, jos tutustumiskohteena on kaupunki, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Tällainen haaste heitettiin joukolle lahtelaisia yrittäjiä, jotka viime keväänä osallistuivat Lappeenrannan teknillisen yliopiston Lahden yksikön organisoimalle bussikierrokselle, jossa katseltiin kaupunkikuvassa kaikkea sellaista, mitä siellä ei ole ollut – mutta voisi olla, jos hankenikkareiden haaveet olisivat toteutuneet. Idean taustalla oli Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja Toteutumattomat tulevaisuudet (2012), jonka aiheena oli kontrafaktuaalinen jossittelu, toteutuneiden tosiasioiden vastainen historiankirjoitus. Kirjassa heräteltiin pohtimaan, millaista olisi, jos esimerkiksi Lahden keskusta olisi järven rannalla tai radiomastojen välissä killuisi jättimäinen robottiveistos, jota kaupunginjohtaja liikuttelisi kännykkänsä mahtikäskyllä.

Samantapaisia kirjoja on viime vuosina laadittu muistakin kaupungeista. Jari Niemelän teoksessa Meinattiin tehrä. Näitäki on Tampereelle ehrotettu (2012) esitellään lukuisia meinaamisen asteelle jääneitä hankkeita. Sellaisia, kuten 1950-luvulla kaavailtu Pispalan ja Pyynikin etelärantaa myötäilevä Valtakunnantie, 1960-luvulla keskustan kaduille ehdotetut lasitornit poliisien suorittamaa valvontatehtävää varten ja Kaupin Pirunvuorelle 1970-luvulla suunniteltu ydinvoimala. Näitä pohtiessa moni lienee sitä mieltä, että on vain hyvä, että hämäläisillä on taipumus jättää asiat tuumailuksi. Tähän taipumukseen tuntuvat vihjaavan myös J. H. Erkon sanoittaman Hämäläisten laulun viimeiset säkeet: ”niin uljaita on urhoja, on järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan”.

Ollutta tai olemattomaksi jäänyttä, tieto paikkojen historiasta saa katselemaan ympäristöä uudella tapaa. Lahden Rautatienkatua ylös kiivetessä en voi olla ajattelematta Wivi Lönnin suunnittelemaa jugendtaloa, jonka tilalla seisoo tätä nykyä keskustan karmivin kerrostalo. Mutta tämäkään ei vielä riitä: Karirannassa kävellessä mietin kaihoisasti Viipurin pyöreän tornin replikaa, jota kaavailtiin alueen vetonaulaksi 1970-luvulla. Helsinki-Vantaalle suunnatessa mieleen hiipii, miten kätevää olisi, jos voisi vain kipaista jollekin niistä neljästä lentokentästä, joita Lahteen vuoden 1947 yleiskaavassa suunniteltiin. Jossittelun ryhdittämällä kaipuulla on aivan oma aikamuotonsa: mennyt mutta ei tapahtunut.