Kirjoittamaton kirjallisuus

Suhtautuminen suulliseen runoon voidaan esittää kahtena ääripäiden välille virittyvänä jatkumona, joista ensimmäinen liittyy laulujen totuusarvoon, toinen niiden esteettiseen arvoon: Lauloiko kansa runoissaan historiaa vai mytologiaa? Esittivätkö laulajat 1800-luvulla tallentajille rappeutuneita jäänteitä muinaisten runoilijoiden suurteoksista vai pienistä rippusista vuosisatojen myötä yhdistyneitä ja hioutuneita kehityksen huippuja? Oliko runo siis totta vai ei, ja oliko se muinoin taidokkaampaa vai alkeellisempaa?

Näiden kysymysten eteen asetettu nykytutkija toteaa joko lakonisesti ”sekä-että” tai pitää pitkän esitelmän siitä, miten monisyisiä ja monimutkaisia suullisen perinteen prosessit ovat, miten runoja ja kertomuksia yhdistellään, luodaan, unohdetaan, parannetaan, muokataan, arvotetaan ja uudelleentulkitaan jatkuvasti eri tarkoituksiin ja miten niissä yhä uudestaan sekoittuvat oma, vieras, uusi ja vanha. Yksi laulaja voi tulkita runon tapahtumat läheisinä tai tosina, toinen kaukaisempina tai myyttisinä, arkimaailman ulkopuolisina. Uskomusmaailmat ja historialliset tulkinnat rakentuvat kerroksellisiksi. Yksi sanoo Jumalan pojan noutaneen takaisin auringon ja kuun, ja naapuri huomauttaa, että eipäs, linnun munasta ne aikanaan syntyivät.

Suullinen runo on jokaisella esittämiskerralla uusi. Joku sana tai säe vaihtuu, toinen jää pois tai jotain tulee lisää. Laulajalla on mielessään tietty perushahmo, oman sukunsa tai kyläyhteisönsä tyypillinen laulumuoto, jostain kauempaa tai kulkumiehiltä opittu laulu tai verkosto erilaisia eri aikoina ja paikoissa käytettyjä ja kuultuja versioita. Runo kantoi mukanaan vanhoja säikeitä ja tuli esitetyksi yhä uusilla tavoilla.

Variaation määrä oli sidoksissa paitsi laulajaan, puheyhteisöön ja esitystilanteeseen, myös laulun lajiin. Inkeriläisten kokkotulelle kulkemiseen liittyvien laulujen tai erilaisten pilkkalaulujen yhteydessä oli mahdollista laulaa kaikenlaista, improvisoidakin. Tarinat oli mahdollista kertoa uusiksi ja uusia luoda. Toisaalla, vaikkapa tiettyjen vienankarjalaisten häälaulujen kohdalla, oli syytä laulaa mahdollisimman perinteisellä, vakiintuneella tavalla.

Monimuotoinen, osin ennakoimaton variaatio tarkoittaa sitä, että runoteeman tallentamista edeltäviä kehityskulkuja on hyvin vaikea päätellä. Runo voi kantaa jälkiä historiallisista tapahtumista tai jo käytöstä jääneistä uskomuksista, mutta on vaikea sanoa, millä kaikilla tavoin nämä ovat tuhansien esitysten ja uudelleentulkintojen myötä vuosisatojen saatossa muuttuneet.

Harva tutkija enää uskaltaakaan väittää, että tietty runo on peräisin tietyltä lähteiden takaiselta aikakaudelta tai tietystä paikasta, saati sitten tietyltä laulajahenkilöltä. Jotain on silti mahdollista sanoa. Tiettyihin elämänmuotoihin, sanoihin tai tapahtumiin liittyvät teemat eivät oikein voi olla vanhempia kuin kyseiset ilmiöt itse, vaikka niistä kertovissa säkeissä voikin toki olla aikaisempaa pohjaa. Tutkija voi suhteuttaa laajojen runoaineistojen teemoja erilaisiin kulttuurisiin kehyksiin, historiallisiin prosesseihin tai sosiaalisiin rakenteisiin, mutta ei ajoittaa tarkasti yksittäisiä runoja tai teemoja.

Yksityiskohtaisia, lähteiden taakse ulottuvia kehityskulkuja jäljittämään pyrkineen tutkijalinjan viimeinen suuri edustaja oli akateemikko Matti Kuusi, jota on kiitetty ainutlaatuisesta ja tarkasta aineiston hallinnasta, mutta syytetty liiallisten taiteellisten ja tulkinnallisten vapauksien ottamisesta. Esimerkiksi Kuusen analyysi Sampo-runoista on monin osin yhä käyttökelpoinen, vaikka nykytutkija ei jakaisikaan samoja teoreettisia lähtöoletuksia tai loppupäätelmiä.

Kuusen tunnetuin runoja historiaan sijoittava yleisesitys Kirjoittamaton kirjallisuus on esseistinen klassikko, jota sekä ihaillaan että moititaan yhä. Elävästi kirjoittava Kuusi jaottelee kansanrunot tyylikausiin ja nimeää runoille kuvitteellisia tekijöitä, kuten Lintuelegikko, Turun modernisti ja Priaamelihumoristi. Nykytutkimus ei katso Kuusen perustelleen jaottelujaan kyllin perusteellisesti, epäilee monia historiallisia kytkentöjä ja kiistää mahdollisuuden osoittaa erilaisina variaatioina elänyt runokokonaisuus tietylle menneisyyteen sijoitetulle personoidulle tekijälle. Toisaalta perinteentutkijat joutuvat usein vaivihkaa nojaamaan Kuuseen, kun alan ulkopuolelta kysytään, mikä on kansanrunouden historia.

Kuusen laajaa, iskelmästä sananlaskuihin ja myyttisiin runoihin ulottuvaa elämäntyötä käsitellään tarkemmin torstaina 25. syyskuuta klo 13 alkaen SKS:n juhlasalissa (Hallituskatu 1) seminaarissa Kirjoittamaton kirjallisuus. Näkökulmia Matti Kuusen tieto-oppiin, perintöön ja kulttuurianalyysiin.