Kolonisoitu Karjala ja kiistetty Kalevala

Pari sataa vuotta sitten Euroopassa suurvallat – ja vähän pienemmätkin – olivat piirrelleet rajoja reippaalla kädellä uudestaan. Ikävä kyllä tämä ei tapahtunut sisäsiististi piirustuspöydän äärellä, vaan esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nykyisen päärakennuksen kohdalla kaupungin talot paloivat kivijalkaa myöten. Ihmisiä kuoli, he ruhjoituivat, paloivat tai jäivät kodittomiksi. Ne, jotka selvisivät Napoleonin sodista ja jotka olivat niin etuoikeutettuja, että oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja pääsivät korkeampiin oppilaitoksiin, ryhtyivät keksimään itselleen kansakuntia. Suomessa ja pitkin poikin maanosaa nationalistisen herätyksen saaneet alkoivat miettiä, keitä he olivat, minne he kuuluivat ja keille heidän maansa, tapansa ja kielensä merkitsivät jotain. Erilaisin muunnelmin ryhdyttiin keksimään maita, kansakuntia ja valtioita – myös vanhoissa, suurissa ja mahtavissa valtioissa alettiin ajatella itsestä ja toisista uusin tavoin.

Venäjän alaisuuteen päätyneessä ruotsiksi sivistyspyrintöjään harjoittaneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa havahduttiin siihen, ettei oikein ollut selvää käsitystä siitä, keitä oltiin, eikä aina edes kovin suurta yksimieltä siitä, mitä haluttiin olla. Innokkain etujoukko keksi, että on oltava suomalaisia ja että yhteisiä asioita, oppia, sivistystä ja kaikkia muita elämänaloja tulisi voida edistää suomeksi. Nykyhetkessä on vähän vaikea ymmärtää, miten hätkähdyttävä ajatus oli, varsinkin, kun useat sen esittäjistä puhuivat suomea vain vaivoin, jos ollenkaan. Eivätkä ajatuksen keksijät olleet kovin varmoja siitä, mikä kielimuoto oli suomeksi otettava tai missä yksi kieli loppui ja toinen alkoi.

Uutta ja hätkähdyttävää ei ollut vain se, mikä keksittiin omaksi kieleksi ja kulttuuriksi. Ehkä vielä hätkähdyttävämpää oli ajatus, että varallisuus, arvonimet, suku, oppi ja sivistys eivät ensi sijassa määrittäneetkään samastumisen kohteita ja identiteettiä. Keksittiin, että kieli ja kansanomainen kulttuuri olivatkin olennaisempia. Nyt kun tarkastelee 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun kansallisromantikkojen ja eri sortin nationalistien touhuja, ei voi olla tuntematta myötähäpeää tai silkkaa vierautta oudon kiihkoilun äärellä – mutta ilman näiden höyrypäisten nationalistien kuvittelua ja kiihkoa eivät nykypäivässä jaetut käsitykset tasa- ja ihmisarvosta olisi mahdollisia.

Kansakuntaisuuden rakentaminen tarkoitti myös sokeutta. Itseään keksivä Suomi ei ollut helläkätinen eikä myötämielinen ideansa alle jääville ryhmille. Karjalaisuuden tunnistaminen omaksi erilaiseksi ja itsenäiseksi kieleksi ja identiteetiksi on ollut enemmistösuomalaisille vaikeaa. Suomalaisten on ollut vaikeaa eläytyä ja ymmärtää saamelaisten ja romanien osaa. Eivätkä enemmistösuomalaiset ole oikein osanneet suhtautua oman maansa ruotsalaisuuteenkaan ymmärtävästi. Myös karjalaisuuden moninaisuus on usein jäänyt vähälle näkyvyydelle: mistä puhutaan kun puhutaan karjalaisuudesta – siirtokarjalaisista, pohjois-, etelä- tai itäkarjalaisista, Kannaksen, Laatokan, Vienan, Aunuksen tai Tverin karjalaisista? Pienen harrastajien ja tutkijoiden joukon ulkopuolella karjalaisten eri identiteetit ja kielet ovat kovin huonosti tunnettuja.

On ollut hyvä, että karjalaiset ovat viime vuosina korottaneet äänensä ja pakottaneet enemmistösuomalaiset katsomaan, miten he ovat rakentaneet kuvitelman itsestään aineksista, joiden omistajuus on vähintäänkin epäselvää. Elias Lönnrot ja lukuisat muut intomielet eivät ajatelleet vievänsä toisen omaa, kun he kokosivat suullista perinnettä ja lauluja ja muokkasivat niitä omaan käyttöönsä kansalliseepokseksi suomalaisille ja ihmishengen ilmaisuiksi koko maailmalle.

On oma keskustelunsa analysoida ja väitellä siitä, miten Kalevala on luotu, mitä se on eri aikoina merkinnyt ja miten sitä on eri tarkoituksiin käytetty. Toinen toki edelliseen liittyvä keskustelu on se, mitä me teemme tästä eteenpäin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta en voi olla kuin kiitollinen karjalaisuuden ja karjalan kielen puolustajille. Mitä moniaineksisemmaksi kulttuuriperinnön ainekset paljastuvat, sitä moniaineksisempaa nykyisyyttä osaamme sietää. Karjalan kielen asemaa on parannettava ja karjalaisen identiteetin vahvistamista tuettava.

Viime viikolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa järjestettiin yhdessä Kalevalaseuran kanssa karjalaisuuden ja Kalevalan suhdetta monipuolisesti valottanut paneelikeskustelu otsikolla Kiistelty, kiitetty, kiistetty Kalevala.

En tiedä, onko Kalevalasta enää kiistettäväksi tai kiitettäväksi. Se on jo. Se on lukemattomin ja luetuin tavoin syvästi suomalaisessa kulttuurissa. Kiinnostavaa on, miten sen olemassaolon avulla saamme näkyväksi jotain ennen vain huonosti jos lainkaan nähtyä. Eri sukupolvien karelianistit ja tämänpäiväiset uuskarelianistit ovat omia haavekuviaan viljellessään sivuuttaneet tai ainakin vain valikoiden kuunnelleet karjalaisten omaa ääntä – mutta ilman karelianistien haavekuvia tuskin kukaan kuuntelisi nytkään. Pahimmillaan Suomen rakentajat sortuivat raakaan kolonialismiin, mutta niin eivät tehneet 1800-luvun alun kansallisromantikot vaan 1900-luvun sotien repimän Euroopan nationalistit.

Rajoja piirrellään nytkin uudelleen. Ikävä kyllä se ei tapahdu kynän voimalla vaan ammuksin ja ohjuksin. Jotta olisi toivoa, on osattava keskustella.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tuomas M. S. Lehtosen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

20.2.2024 - Blogi

Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

16.2.2024 - Blogi

Kiistoja karjalaisista itkuvirsistä – Kuka omistaa perinteen?

13.2.2024 - Uutiset 3

Ukrainalaisten Suomessa asuvien sotapakolaisten kokemuksissa korostuvat yhtymäkohdat Suomen historiaan