Löytöretkelle arkistoon

Helmikuussa Harvardin yliopistosta löytyi Sibeliuksen säveltämä valssi. Meillä kirjallisuusarkistossakin on tehty paljon löytöjä: tammikuussa Seura ja Iltalehti uutisoivat Pentti Haanpään novellikäsikirjoituksen löytymisestä. Odottamattomat ja harvinaiset löydöt kiihdyttävät mieliä ja kirjallisuusarkisto – tai ainakin sen aineisto ja tutkijat – saattavat päästä lehtien sivuille.

Arkistoista löytyneet käsikirjoitukset eivät aina ole esteettisesti korkeatasoista tai viimeisteltyä kaunokirjallisuutta, mutta voivat silti olla historiallisesti kiinnostavia. Näin esimerkiksi Toivo Pekkasen syntymän 100-vuotisjuhlaksi julkaistu Inkerin romaani (2002).

Olen itsekin tehnyt arkistolöydön. Helvi Hämäläisen arkistossa, joka luovutettiin Hämäläisen kuoleman jälkeen ensin WSOY:lle ja sieltä vuonna 2001 kirjallisuusarkistoon, oli ja on useita julkaisemattomia käsikirjoituksia. Yhdestä niistä kirjoitin muutama vuosi sitten pienen jutun Hiidenkiveen. Kyseessä oli sota-aikaan sijoittuva romaani, joka alkaa harvinaisen kiinnostavasti: Helsinkiä pommitetaan. Ilmahyökkäyksen aikana neljä keskenkasvuista poikaa seisoo hataran katoksen alla ja seuraa halveksien suojiin kiirehtiviä naisia, lapsia ja vanhuksia. Pojat samastuvat venäläisiin hävittäjälentäjiin.

Hiidenkiveä luettiin kustantamossa, ja Hämäläisen Raakileet julkaistiin vuonna 2007, kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlavuonna. Sain kunnian esiintyä käsikirjoituksen löytäjänä. Tarkalleen ottaen juttu meni kuitenkin näin: käsikirjoitus oli luetteloitu omalla nimellään Hämäläisen arkistoluetteloon. Sen mukana oli vuodelle 1950 päivätty kirje, jossa kustantaja torjuu tarjotun käsikirjoituksen. Arkistoa penkomalla selviää, että 1990-luvulla käsikirjoitus kävi WSOY:ssa uudelleenkin, eikä sitä julkaistu tuolloinkaan. Sen sijaan tulivat romaanit Ketunkivellä (1997), Uusi Aadam (1998) ja Kaunis sielu (2001).

Hämäläinen kokosi arkistoaan tarkasti ja tietoisesti, ja lopuksi sitä oli määrällisesti paljon. Tuskin mikään käsikirjoituksista kuitenkaan oli varsinaisesti kadoksissa, ja vielä vähemmän ne ovat sitä tultuaan luetteloiduiksi kirjallisuusarkistossa.

Vuosien varrella tulleiden luovutusten mukana kirjallisuusarkistoon on päätynyt ja saapuu edelleen monenlaisia käsikirjoituksia, niin julkaistuja kuin julkaisemattomiakin. Aineistoja järjestettäessä käsikirjoitukset pyritään nimeämään ja erottamaan omaksi kokonaisuudekseen, tunnistamaan ja selvittämään, onko kyseessä julkaistun teoksen käsikirjoitus vai ei. Tämän perustyön seurauksena arkistoluetteloihin on listattu runsaasti edelleen julkaisemattomia käsikirjoituksia, tutkijoiden löydettäväksi.

Löytämistä on siis ainakin kahdenlaista. Käsikirjoitus voi löytyä ullakolta ja päätyä sieltä arkistoon. Arkistossa käsikirjoitus on tallessa, se on jo löytynyt. Löytäminen voi kuitenkin – ja usein sen täytyy – tapahtua myös sisällöllisesti, niin että joku lukee käsikirjoituksen ja tuo sen arvon esiin. Tämä on arkistossa tutkimuksen tehtävä. Tutkijat, tervetuloa tekemään löytöjä!