Lumoutumisen ja seikkailun historiaa

Kolmasti Mount Everestille yrittäneeltä britiltä George Mallorylta kysyttiin, miksi hän haluaa valloittaa vuoren. Hän vastasi lakonisesti “koska se on siellä”. Mallory katosi vuorelle viimeisellä retkellään vuonna 1924 ja hänen jäätynyt ruumiinsa löydettiin sen rinteeltä vuonna 1999. Valtaisa vuoristokirjallisuus tuntee harvoin tarvetta perustella Mallorya seikkaperäisemmin vuorikiipeilyn perusmotiiveja. Kauneus, itsensä voittaminen ja kilpailu ovat perusteita. Riittävätkö ne perusteiksi, kun valloittaja menettää sormensa ja hampaansa? Näin kävi ensimmäisenä Annapurnalle vuonna 1950 kiivenneelle Maurice Herzogille, joka sairasvuoteella saneli teoksen seikkailuistaan. Sittemmin hän toimi Ranskan nuoriso- ja urheiluministerinä ja olympiakomitean jäsenenä.

Englantilainen kirjallisuudentutkija ja vuorikiipeilijä Robert Macfarlane on kirjoittanut valaisevan lumoutumisen historian Mountains of the Mind. A History of a Fascination (Mielen vuoret. Lumoutumisen historia, 2003). Teos kertoo mm. maankuorta koskevista geologisista teorioista 1600-luvulta lähtien. Miten kummallisuuksina pidetyt vuoret pystyttiin luonnontieteellisesti selittämään? Kysymys johti keskusteluun maan pysyvyydestä ja muutoksista. 1600-luvun tiedemiehet nojautuivat Raamatun kertomukseen vedenpaisumuksesta. Teologi, cambridgelainen oppinut ja kuninkaan hovikappalainen Thomas Burnet selitti teoksessaan The Sacred Theory of Earth (1681), että Jumala ei alun perin luonut kaoottisilta epämuodostumilta vaikuttavia vuoristoja, vaan ne olivat syntyneet vedenpaisumuksen väistyessä ja maankuoren kasautuessa vuoristoiksi. Näin vuoret olivat jättimäinen muistutus ihmisen synnillisyydestä.

Macfarlane sekoittaa kulttuurihistoriallisen kerronnan omakohtaisiin kokemuksiin. Heti alussa lukija saa tietää, että Macfarlane yrittää historiallisesti selittää omaa intohimoista vuoristoharrastustaan. Vasta vähitellen paljastuu, että kyse ei ole yksin hänestä itsestään vaan hänen suvustaan – eritoten isovanhemmista.

Mistä alkaa itsetarkoituksellinen vuorikiipeily ja siinä niin keskeinen pelon tavoittelu? Oliko italialaisen runoilijan Petrarcan nousu Ventoux’n vuorelle vuonna 1336 länsimaisen vuorikiipeilyn alku? Petrarca arveli itse olevansa ensimmäinen sitten antiikin, joka kiipesi vuoren huipulle vain nähdäkseen huikean näkymän. Huipulla hän pohdiskeli Lauraan kohdistuvan maallisen rakkautensa turhuutta ja ryhtyi lukemaan mukanaan kuljettamaansa kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksia. Hänen silmiinsä osui kohta: ”Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä.” Petrarcan kertomuksen aitoutta on epäilty niin kuin monien muidenkin vuorikiipeilijöiden kertomuksia. Ainakaan hän ei lopulta esitä kiipeämistään itsetarkoituksellisena – huipun tavoittaminen osoittaa hänelle maallisen rakkauden ja tunne-elämysten turhuuden uskonnollisten pyrintöjen rinnalla. (Francesco Petrarca, Salaisuuteni. Nousu Ventoux vuorelle. Suom. Laura Lahdensuu. Helsinki: Basam Books 2008.)

Ehkä moderni itsetarkoituksellinen vuorikiipeily alkoi vasta, kun englantilainen romanttinen runoilija Samuel Taylor Coleridge kiipesi Pohjois-Englannissa Scafellin huipulle satunnaista ja hankalaa reittiä vuonna 1802. Macfarlane pohtii, oliko hänen valintansa takana ehkä tietoisesti, ehkä tiedostamatta 1700-luvun irlantilaisen valtiomiehen ja esteetikon Edmund Burken teoria subliimista, ylevästä.  Vielä 1600-luvulla inhotut ja kammotut muodoiltaankin usein rivoina pidetyt “inhimillisen synnillisyyden monumentit” olivat muuttuneet taas kiehtoviksi.

Macfarlane kuljettaa lukijansa jäätiköille ja ajallisuuden ongelmiin. Vuoristot ja niiden elementit ovat osoitus maan historian ajanjaksoista, jotka ovat arkikokemukseen perustuvan inhimillisen ymmärryskyvyn tuolla puolen. Hän vie lukijansa vaellukselle jäätiköiltä huipuille, sitten kartalta vielä kartoittamattomille seuduille ja viimein Mount Everestille. Teos huipentuu kertomukseen George Mallorysta ja hänen epäonnistuneesta Mount Everestin valloituksestaan vuonna 1921. Miksi vuori voi saada otteen ihmisestä, miksi siitä voi tulla itsetarkoitus, joka johtaa kuolemaan?

Macfarlane ei tyhjennä aihettaan. Päinvastoin, hän tietoisesti kyseenalaistaa sen, mitä hänen itsensäkin ahmimissa teoksissa pidetään itsestään selvänä ja kyselemättömänä. Macfarlane vastaa kertomalla, miten modernissa maailmassa vuorien valloitus muuttuu mytologiaksi, joka pyhittää itse itsensä.

Siinä missä Macfarlane jättää vuoriston lumon lopulta sanojen tavoittamattomiin tulee avuksi ranskalainen Sylvain Venayre, joka ei yritä selittää vuorikiipeilyn saloja, mutta avaa oven moderniin seikkailuun kytkettyyn “mystiikkaan” teoksessaan La gloire de l’aventure. Genèse d’une mystique moderne 1850-1940 (Seikkailun maine. Modernin mystiikan synty 1850-1940, 2002).

Venayren perusteesi on, että 1800-luvun puolimaissa termi “seikkailija” (aventurier, adventurer) sai aiemman kielteisen arvolatauksen sijaan myönteisen merkityksen. Tuolloin luotiin todellisten ja kuviteltujen seikkailijoiden elämäkerroista uusi menestyvä kirjallisuuden laji. Pian kirjallisuus tuli itse jäljittelyn kohteeksi, ja 1800-luvun lopulta lähtien Arthur Rimbaudista Isabelle Eberhardtiin Arabian Lawrenceen, André Malraux’hon ja Saint-Exupéryhin ilmaantui seikkailijoita, joiden elämässä kirjallinen kuvitelma ja eletty kirjallisuus sekoittuivat. Venayre kuvaa, miten romantiikan ideoiden innoittamana kehitetään “seikkailu seikkailuna” (vrt. taide taiteena), joka on vapaa kaikista muista päämääristä ja kaikesta välineellistämisestä. Toiminta on itse oma päämääränsä.

Macfarlane ja Venayre kuvaavat toisistaan riippumatta modernia dilemmaa, jossa vapausaste halutaan viedä äärimmilleen irrottautumalla kaikesta välineellisyydestä, “hyödyllisyydestä” ja yhteiskunnallisista sidoksista. Lopputuloksena on pelkkä selviytymisen ja hengissä olemisen ylistys. Seikkailija ja kiipeilijä tavoittelevat ääriyksilöllistä tämänhetkisyyttä ja primitiivistä olemisen riemua. Vapautuminen luonnonpakkojen kahleista johtaa eräässä mielessä paluuseen, yritykseen kokea luonnonpakot vapaaehtoisesti.