Merimieslauluja ja Pohjois-Inarin joikuja

Merimieslauluista tuli loppuvuodesta 2020 maailmanlaajuinen ShantyTok-someilmiö. Ilmiön alullepanija oli musiikkia harrastava skotlantilainen postinkantaja Nathan Evans, joka julkaisi TikTok-palvelussa oman versionsa uusiseelantilaisesta merimieslaulusta The Wellerman. Meillä SKS:n arkistossa heräsi kysymys siitä, mitä tähän aiheeseen liittyvää löytyisi omista kokoelmistamme. ShantyTokin hengessä nostamme arkiston aarteista esiin Jaakko ja Kyösti Haatajan kokoelmat vuosilta 1905 ja 1915. Upealla käsialalla kirjoitetut käsikirjoitukset tuovat mukanaan kansainvälisiä tuulahduksia Oulun seudulta 1800-luvulta. Pohjoisen arkista kulttuurista moninaisuutta edustavat nuotinnokset Inarista ja erityisesti inarinsaamelaisesta joiuista.

Jaakko ja Kyösti Haatajan kokoelmat ovat hyvä esimerkki arkistoon lähetetystä kansalaisten itsekeräämästä aineistosta. Ne tuovat näkyviin arkista koettua elämää monipuolisesti ja yksityiskohdissaan tarkasti. Seuraavassa kokoelmasta nostetaan esiin kaksi merimieslaulua ja esitellään saamelaisten kansallispäivän kunniaksi aineistosta löytyvät Inarissa muistiinmerkityt joiut. 

Aluksi hieman taustaa Haatajien kokoelmista. Oulun laivoilla pursimiehenä työskennelleen Jaakko Haatajan ”Merimieslauluja ja runoja” koostuu 122 tekstistä ja hänen poikansa Kyösti Haatajan kokoelma 88 sävelmästä teksteineen. Aineisto on muistiinpantu laajalla alueella Pohjois-Pohjanmaan rannikkoa aina Nivalasta Inariin saakka. Usein merimieselämää kuvaavat laulutekstit ovat suomenkielisiä ja niiden näkökulma on suomalaisen, erityisesti Oulun seudulta kotoisin olevan merimiehen. Laulujen aiheet ovat tyypillisisä meriemieslauluille: kaukokaipuuta, ikävää, elämää merellä, vieraiden satamien ihmeitä.

Kuten The Wellerman -laulun yhteydessä on mainittu, lähtemisen ja kaukokaipuun teemat ovat ehkä osasyitä siihen, miksi laulu otti tuulta purjeisiinsa koronavuonna 2020. Haatajan kokoelmassa tätä teemaa edustaa esimerkiksi laulu Merelle. Laulussa kertojan mielessä kaikki kotoinen on alkanut tuntua kiinnostavalla tavalla hankalalta ja jotenkin pieneltä. Kuvattu kokemus on päinvastainen verrattuna kansanlaulujen tavallisesti välittämiin mielikuviin kodista ja kotiseudusta: kujansuut ovat liian kapeita, metsät maat ovat ahtaita, pellon aidat ahdistavat, järvet ovat pieniä eivätkä edes lahtien laineet tai koskien kuohut riitä nostattamaan riemua sydänraukkaan. Ajatuskin pienestä majasta ja peltosarasta oman ”reetun” kanssa tuntuu toissijaiselta. Muualla sen sijaan on kaikki paremmin ja valtavilla merillä on kokoa seilailla vaikka kuukausia rantaan tulematta. Myös Aino Vellamon harpunsoitto kiehtoo siinä määrin, että kotiin arvellaan palattavan sitten muutaman vuoden päästä.

Kaipuun lisäksi Haatajien muistiinmerkitsemät laulut tuovat esiin merimieselämän muitakin puolia. Esimerkiksi merimatkailun ankaruus säiden osalta tulee kokoelmassa kuvatuksi lähes inhorealistiseen tyyliin. Vanhan runon alkusointuisuutta tyylikeinona hyödyntävässä säkeistömuotoisess Merikipiässä kuvattavat tapahtumat on sijoitettu Jaakko Haatajan kotimerelle Pohjanlahdelle ja sen aallokkoihin, ”kikkerihin ärjyvihin, purren pienen heiluttavihin”. Kertojan sisukset eivät kuitenkaan siedä tätä myllerrystä lainkaan: kasvot kalpenevat nenänpäätä myötä ja ”ryhti reipas raukeaa, alla polvet notkahtaa”. Loppuhuipennukseen voi itsekukin tutustua tarkemmin oheisen käsikirjoituksen lukemalla.

Ja lopuksi vielä lämpimät onnittelut saamelaisten kansallispäivän johdosta. Jaakko ja Kyösti Haatajan kokoelmista löytyy nimittäin ainekset tähänkin ajankohtaiseen toivotukseen. Sävelmäkokoelman lopusta löytyy kahden Pohjois-Inarissa vuonna 1904 kuulluksi merkityn joiun nuotinnokset ja tekstit. Haataja kirjoitti muistiinpanojensa selitykseksi nuottipaperin laitaan seuraavat sanat viitaten omaan puuttuvaan saamenkielentaitoonsa: ”Lappalaiset sanat ovat vaan suuntia, mikäli niistä lausumisen mukaan voi selvää saada.”

Omasta epäilyksestään huolimatta Haataja onnistui kuin onnistuikin kirjoittamaan saamenkieliset sanat ymmärrettävään muotoon. Ensimmäisessä joiussa liikutaan Nordkapissa ja ajetaan pyssyillä takaa peuravuongeleita, eli toisella ikävuodellaan olevia naarasporoja. Toinen joiku taas on monista eri lähteistä tunnettu Lav Jon Piera luohti, Piera Sombyn luohti.  Haatajan nuotinnokset on julkaistu Armas Launiksen kirjassa  Lappische Juoigos-Melodien vuodelta 1908. Kiitos käännöksistä ja tiedoista Oulun yliopistoon Giellagas-instituuttiin Pekka Sammallahdelle, Marko Jousteelle ja Aino Valovirralle.

Tervetuloa arkistoon tekemään löytöjä!