Minun Suomihini

Edessä avautuu talvinen järvimaisema, jäällä rukoukseen kumartuu muslimimies, jonka resitointi muuntuu joikua muistuttavaksi äänimaisemaksi – tunnistettavaksi, mutta myös aidosti uudenlaiseksi. Hetken kuluttua samainen mies istuu Kauhavan kansallispuvussa pilkillä ja ehdottaa uusia sanoja kansallislauluun: ”Kaunihisi järvihisi, pitkihisi kaamoksisi, sateisihi kosteihisi, vaihtelevihisi talvihisi, jäätyvihisi järvihisi, yöttömisi öihisi, pitkihisi illoihisi. Minun Suomihini, osaksihisi muutun.”

IHME-nykytaidefestivaalin tämänvuotinen tilausteos, israelilaisen Yael Bartanan elokuva True Finn sai ensi-iltansa 31.3.2014 Bio Rexissä Helsingissä. Osallistavaa nykytaidetta edustavassa teoksessa kahdeksan eri etnisiä taustoja edustavaa suomalaista vetäytyy viikoksi Kirkkonummelle tarkoituksenaan pohtia suhdettaan kansalliseen identiteettiin. Lopputuloksena on 50 minuutin elokuva, jossa avoimella haulla projektiin hakeutuneet päähenkilöt päivittävät suomalaista identiteettiä 2010-luvulle.

Elokuva on saanut nimensä Perussuomalaisten epävirallisesta englanninkielisestä nimestä The True Finns. Nimi tekee elokuvasta kommentin laajempaan eurooppalaiseen keskusteluun oikeistopopulististen puolueiden suosion kasvusta. Tätä taustaa vasten elokuva näyttäytyy ennen kaikkea vastalauseena suomalaista ”yhtenäiskulttuuria” nostalgisoivaa ”maassa maan tavalla” -isänmaallisuutta vastaan ja toisaalta puheenvuorona moniarvoisen, pluralistisen kansallisuuskäsityksen puolesta.

Kansakunnan kielioppi noudattelee Bartanan teoksessa sinänsä tuttua kaavaa: kansakunnan muotoa haetaan rukkaamalla uuteen uskoon kansallisia symboleja, kuten kansallislaulua ja lippua, ja suomalaisuutta pohditaan suhteessa siihen liitettyihin stereotypioihin, kuten ujouteen, vaatimattomuuteen ja jatkuvaan saunomiseen. Keskustelua suomalaisuudesta jäsentävät tutut kansakunnan kriteerit, jotka paalutettiin Saksanmaalla jo pari sataa vuotta sitten: tietyt ihmiset liittää yhdeksi kansakunnaksi yhteinen historia, asuinalue, kieli ja kulttuuri. Päähenkilöt pohtivat, miten Suomen itsenäisyydestä on sotien muodossa maksettu kallis hinta. Tämän vuoksi maan myyminen venäläisille arveluttaa. Suomalaisuudessa todetaan myös olevan kyse enemmän arvoista kuin ihonväristä. Suomalaisuutta on halu puolustaa maata ja tehdä työtä sen hyväksi.

1800-luvun kansallisuusaatteeseen verrattuna vain uskonto on teema, joka kansakuntapuheessa näyttää selvästi muuttuneen. Yhteiskunnan moniarvoistuminen yhdistettynä ajatukseen siitä, että uskonto on kunkin yksityisasia, merkitsee sitä, että evankelisluterilaisen enemmistön valta liittää luterilaisuus osaksi suomalaisuutta on kyseenalaistettu yhä vahvemmin – näin sekä Bartanan elokuvassa että laajemmin yhteiskunnassa. Siinä missä Jumala aiemmin oikeutti isänmaalliset tunteet ja johdatti Suomen kansaa, nyt Jumalan kiittäminen ”Suomenmaasta ihanasta” – kuten eräs päähenkilöistä uuden kansallislaulun säkeeksi ehdotti – ei enää tullut kyseeseen.  Elokuvassa uuteen kansallislauluun hyväksytään lopulta säe ”Lausumme kiitoksen Suomenmaasta ihanasta”. Kukin kiittäköön mielessään ketä tai mitä tahtoo.

Suomalaisen identiteetin haastamisen kannalta elokuvan merkittävin hetki on kohtaus, jossa Helsingissä asuva, täydellisesti suomea puhuva Suomen kansalainen astuu tupaan ja määrittelee itsensä ”ei suomalaiseksi, vaan saamelaiseksi”. Näkökulma poikkeaa elokuvan muiden vähemmistöjen edustajien painotuksista. Siinä missä joukkoon kuuluu Suomen quebeciläinen ja Suomen somalialainen ja myös romani on ylpeästi nimenomaan Suomen romani, saamelainen haluaa olla ei-suomalainen saamelainen.

Kirkkonummen taloon kutsuttu saamelaisvieras muistuttaa katsojia siitä, että kansallisen identiteetin rakentaminen ja omaksuminen ei ole pelkästään viatonta kansallispukuleikkiä, vaan se on merkinnyt myös vähemmistöjen oikeuksien polkemista ja suorastaan väkivaltaista pakottamista itselle vieraaseen kansalliseen muottiin. Toisaalta saamelaisvieraan näkemykset tekevät näkyväksi myös sen, että suhtautuminen vähemmistöjen ja enemmistön kansallisen identiteetin rajanvetoihin poikkeaa toisistaan. Jos suomalainen kansallinen identiteetti näyttää sulkevan vähemmistöt pois, kyse on syrjinnästä. Vähemmistöt, kuten saamelaiset, saavat kuitenkin olla eksklusiivisia kaikenlaisia wanna-be-saamelaisia kohtaan menettämättä poliittista korrektiuttaan. Tuoreena esimerkkinä mieleen tulee poru, joka syntyi siitä kun ei-saamelainen suomalainen Tanja Poutiainen lopetti alppihiihtouransa laskemalla viimeisen maailmancupin kisalaskunsa lapinpuvussa, vieläpä ”sekasikiössä”, jota epäiltiin pilailupukukaupasta ostetuksi.

Taiteilija Yael Bartanan yllätykseksi – ja kenties pettymykseksikin – elokuvan päähenkilöt eivät päädy juurikaan haastamaan tai kiistämään kansakuntaisuutta sinänsä, ainoastaan sen tietynlaiset, ahtaiksi koetut tulkinnat. Se, millaisen muodon Suomen kansallislaulu ja lippu Kirkkonummen visionäärien käsissä lopulta saa, on nähtävissä YLE Areenassa heinäkuun lopulle asti. Samalla selviää, kuka olisi valmis tekemään Suomesta parkkipaikan Pietariin ostoksille meneville venäläisille, ja kuka puolestaan lähettäisi romanit Romaniaan, somalialaiset Siperiaan ja leijonat Afrikkaan.