Mistä muisti kertoo?

Minkälaisia tosiasioita muistetut asiat ovat? Mihin tutkimusperinteisiin muistitietotutkimus kuuluu? Miten muistitietoa tuotetaan ja miten se on institutionalisoitu?

Antiikin Kreikassa termillä historein tarkoitettiin silminnäkijätodistajan kertomusta, joka vastaa ainakin osittain sitä, mitä me kutsumme muistitiedoksi. Historiankirjoitus laveni tästä vähitellen erilaisiksi kertomuksiksi menneisyyden mahtavien maineteoista, joita ryhdyttiin pitämään eräänlaisina mallikertomuksina inhimillisestä toiminnasta. Usein lainattu Ciceron toteamus historiasta elämän opettajana (historia magristra vitae) viittasi tähän: kertomalla menneisyyden tapahtumista ja teoista voitiin jäsentää inhimillistä toimintaa. Lausahdusta on usein tulkittu naiivisti ja tahallisesti väärin. Sen enempää Cicero kuin häntä vuosisatoja myöhemmin lainanneet keskiajan ja renessanssin oppineet eivät kuvitelleet, että historia olisi jonkinlainen elämän ja toiminnan käyttöohje, vaan ennen kaikkea moraalifilosofisen pohdiskelun lähde inhimillisen toiminnan ja valintojen luonteesta.

Käsitys historian toistumisesta ja opettavuudesta murtui ainakin näennäisesti modernin lineaarisen aikakäsityksen syrjäyttäessä syklisen aikakäsityksen. Koska mikään ei koskaan toistu entisenlaisena ja olosuhteet muuttuvat peruuttamattomalla tavalla, ei historiasta ole elämän ja politiikan opettajaksi. Valinnat ja ratkaisut tehdään aina uudessa asetelmassa eikä entisistä asetelmista ole löydettävissä ohjetta. Samalla mureni silminnäkijän, kokijan ja tapahtumiin osallisten arvovalta ja uskottavuus niitä koskevan tiedon lähteinä. Maailman mahtavilla oli taipumuksena muistaa ja kuvata oma osuutensa parempana kuin se muiden lähteiden perusteella näytti ja usein yksinkertaisesti muistaa väärin tapahtunut. Vähitellen valkeni, etteivät tapahtumien tiimellykseen osallistuneet edes tienneet läheskään kaikkea, mikä heidän valintoihinsa ja tekoihinsa vaikutti.

Valistuksen ja romantiikan myötä syntynyt moderni historiantutkimus poikkesi aiemmasta historiankirjoituksesta siinä, että sen piirissä pyrittiin systemaattisesti seulomaan tosiasioita, jotta voitaisiin selvittää, miten asiat oikeastaan tapahtuivatkaan, kuten Leopold von Ranke totesi.

Tältä osin meidän on ehkä hyvä kunnioittaa lähdekritiikkiin ja kirjallisiin asiakirjalähteisiin nojautuneita historioitsijoita. He pyrkivät seulomaan menneisyyttä koskevat tosiasiat ja rakentamaan niiden varaan oman kuvauksensa tapahtuneesta. Myöhempien tutkijapolvien ilona on ollut osoittaa, miten nämä kertomukset ovat nojanneet tekijöittensä kritiikittömiin ja ääneen lausumattomiin ennakko-oletuksiin. Näin seuraavat polvet eivät vain nouse edeltävien polvien hartioille nähdäkseen paremmin, vaan myös polkevat edeltäjiään.

Nykyaikainen muistitietotutkimus haastaa vakuuttavalla tavalla kokijan tietoa hyljeksivän ja asiakirjalähteisiin nojaavan tutkimuksen. Toki tuo klassisin rankelaiseksi kutsuttu menneisyyden tutkimisen tapa on jo moneen kertaan haastettu ja kuopattu.

Suomessahan tiukka rankelainen historiantutkimus ei oikein koskaan täysin ottanut tuulta siitä yksinkertaisesta syystä, että valtiollinen olemassaolo oli ollut melko lyhyttä ja vähäistä. Niinpä kulttuurihistoriallinen ja perinteentutkimuksellinen tutkimusote näkyy jo monissa 1800-luvun tutkimuksissa ja loi maaperää vaikkapa vertailevan kansanrunoudentutkimuksen synnylle ja sen rinnalla niin kutsutulle lamprechtilaiselle kulttuurihistorialle, jota muun muassa Gunnar Suolahti ja Väinö Voionmaa edustivat. Heidän oppilaansa ja yhteiskuntahistorian edelläkävijä Heikki Waris sovelsi muistitietoa oivaltavasti jo 1930-luvulla väitöskirjassaan Työläisyhteiskunnan synty Pitkänsillan pohjoispuolelle.

Ansiokkaassa Ulla Savolaisen ja Riikka Taavetin toimittamassa teoksessa Muistitietotutkimuksen paikka: Teoriat, käytännöt ja muutos (SKS 2022) avataan vakuuttavasti muistitietotutkimuksen vaiheita ja nykytilaa ja jatketaan yhtä pitkäaikaista säiettä suomalaisessa tutkimuksessa. Vaikka muistitiedon käytöllä on haastettu kirjoitettuihin ”virallisiin” lähteisiin tukeutunut tutkimus jo kauan sitten, todellinen alan nousu on nähty viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Näitä teemoja pohditaan myös muistitiedon tutkijoiden kansainvälisen verkoston (FOHN) symposiumissa SKS:ssa 1.–2.12.2022. Muistitiedon tutkimus on yksi suomalaisen menneisyyden tutkimuksen suurista paradigmoista, jonka ei tarvitse kysellä oikeutustaan kulttuurien, perinteiden, kirjallisuuden tai historian tutkimuksen kentällä. Sitä paitsi parhaimmillaan se tuo analyyttisen, systemaattisen ja lähdekriittisen tarkastelun rinnalle moraalifilosofisen ulottuvuuden ja kysyy, kuulemmeko ja näemmekö kaikki menneisyyden toimijat ja muistammeko kunnioittaa ja oppia heidän teoistaan ja kokemastaan.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tuomas M. S. Lehtosen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

20.2.2024 - Blogi

Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

16.2.2024 - Blogi

Kiistoja karjalaisista itkuvirsistä – Kuka omistaa perinteen?

13.2.2024 - Uutiset 3

Ukrainalaisten Suomessa asuvien sotapakolaisten kokemuksissa korostuvat yhtymäkohdat Suomen historiaan