Mitä kirjallisuutta on kriittinen editio?

Kirjallisuuden kriittisestä editiosta (engl. critical edition) käytetään myös nimitystä tieteellinen editio (engl. scholarly edition), mutta minkälaista tiedettä sen tekeminen vaatii? Onko kyseessä tiedekirja vai tietokirja?

Kriittisen edition ytimessä on valitun tekstin (romaanin, näytelmän, asiakirjan tms.) esittäminen tavalla tai toisella tarkistettuna ja analysoituna versiona. Tämä tarkistaminen vaatii alkuperäistekstien vertailua, sillä niin kuin hyvin tiedetään, kirjalliset tekstit muuttuvat eri syistä aikojen kuluessa. Niitä editoidaan, lyhennellään ja muutellaan, myös kirjailija itse saattaa tehdä revisoidun version.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että tekstikriittinen tutkija lukee kirjailijan tekstejä läpi ja vertailee eri versioita toisiinsa. Hän analysoi kaikki epäilyttävät tapaukset (esim. oudot, tunnistamattomat sanat) ja päättelee, onko kyseessä vanha kirjoitusmuoto, murremuoto vai ladontavirhe. Hän katsoo, mitä myöhemmät editorit ovat tehneet muodolle. Tällaisen etsintä- ja vertailutyön ohessa tutkija joutuu miettimään, minkälainen sana on kyseessä, miten se mahdollisesti on syntynyt ja kehittynyt, mikä on sen yleisyys vanhassa kirjakielessä, minkälainen on sen murrelevikki. Apuna selvitystyössä ovat sanakirjat sekä laajat sähköiset korpukset. Lopputuloksena voi silti olla klassisen määritelmän mukaan ”tutkijan valistunut arvaus”, sillä usein ei voida varmasti päätellä, onko muoto virheellinen vai tarkoituksellinen. Tämän selvitystyön seurauksena tehdään niin sanottu etablointi eli päätetään tekstin oikeaksi tulkittu muoto.

Edellä esitelty selvitystyö, joka lienee lähinnä ”soveltavaa kielitiedettä”, ei näy Edithissä toimitetuissa kriittisissä editioissa tekstin lukijalle oikeastaan mitenkään. Siihen kyllä viitataan alaviitteissä, joissa selostetaan outojen muotojen taustoja, ja liitteissä, joissa kerrotaan esimerkiksi ladontavirheiden korjaukset. Näissä kohdin asioita ei kuitenkaan esitetä tieteellisen apparaatin mukaisesti vaan lukijaystävällisesti niin, että tavallinenkin lukija ymmärtää esitetyn asian ilman tieteellisen jargonin osaamista.

Samoin Edithin kriittisissä editioissa olevat tausta-artikkelit täyttänevät tieteellisen tutkimuksen määritelmän, sillä ne ovat läpäisseet kokonaisedition referee-tarkastukset ennen julkaisemista. Toisaalta ei niitäkään ole yksittäisinä teksteinä käytetty refereetarkastuksessa, ja tästä johtuen ne eivät välttämättä ole saaneet oman tieteenalansa tarkastajaa, vaan esimerkiksi kielitieteellisen tai teatterintutkimuksellisen artikkelin tarkastajana on voinut olla kirjallisuudentutkija tai historiantutkija. Tällöin ei ole lainkaan itsestään selvää, että saatu refereepalaute on osuvaa artikkelin tieteenalan suhteen.

Sinänsä artikkeleihin päätynyt tutkimus on yleensä tieteellistä perustutkimusta, koska artikkeleissa käsiteltäviä asioita ei ole aiemmin juuri tutkittu. Kirjoittajat ottavat huomioon aiemman tieteellisen tutkimuksen kriittisesti ja kommentoiden sekä yleensä aivan uusia näkökulmia luoden. Sen sijaan artikkelien muoto on popularisoitu ja terminologia pyritään pitämään yksinkertaisena ja suomenkielisenä, ei ”liian tieteellisenä”. Samoin liitteissä esitetyt tekstikriittiset esitykset pyritään pitämään laajudeltaan aisoissa mm. laatimalla muutoksista ja korjausmerkinnöistä taulukot eikä suorasanaisesti niitä selostaen tai analysoiden.

Edithin kriittiset editiot ovat hyvä esimerkki tiedekirja–tietokirja-luokittelemisen ongelmista. Uusin editio Kullervo julkaistiin tänä syksynä SKS:n Tiede-sarjassa, joten ainakin kustantaja on ottanut kantaa sen tieteellisyyden puolesta. Toisaalta tavallisen lukijan kannalta koko tiedekirja–tietokirja-vastakkainasettelu on minusta turhaa; käytännössä ero ei välttämättä näy julkaisujen sisällöissä mitenkään, vaan vain niiden muodossa tai julkaisusarjassa.