Miten kutsua vanhaa runoa?

Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.

Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.

Näiden nimitysten ongelma on niiden anakronistisuus, kirjallislähtöisyys sekä yhdistyminen 1900-luvun alkupuolen kiihkeimpiin ja kohtuuttomimpiin kansallismielisiin tulkintoihin. Sekä sanana että eepoksena Kalevala oli Lönnrotin luomus. Vanhan suullisen runomuodon nimeäminen kalevalamittaiseksi kääntää vaikuteketjun nurinkurin. Kirjallinen Kalevala sai runomuotonsa, aiheensa ja valtaosan säkeistään suullisesta kansanrunosta. Lönnrotin ilmeinen tarkoitus oli julkaista monipuolinen ja edustava valikoima suullista karjalaista ja suomalaista runoutta. Samalla kaunokirjallinen ja moderni eepos kuitenkin vakiinnutti ja jähmetti kuvan suullisesta kansanrunosta, sen sisällöistä ja muodoista. 1800-luvun loppupuolen kielenkäytössä Kalevalan runot tarkoitti paitsi Lönnrotin Kalevalaan koostamia runoja, myös Väinämöisestä, Joukahaisesta, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä kertovia kansan suussa eläneitä runoja.

Kalevalainen ja kalevalamittainen kantavat mukanaan mielikuvia idealisoidusta kansanrunoudesta: eheämuotoisesta, mitaltaan säännöllisestä, pitkästä, kertovasta, ylevästä, myyttisestä, muinaisesta suullisesta runoudesta. Kansanrunon mitta kuitenkin vaihteli alueittain, laulajittain ja lajeittain. Samalla mitalla esitettiin myös tilapäisiä, keveitä, hupaisia, rivoja ja loukkaavia runoja, eikä kaikilta alueilta ole tallentunut vaikkapa sankareista tai maailman alkusynnyistä kertovia pitkiä runoja lainkaan.

Kalevalaan viittaavien nimitysten hyvä ja huono puoli on se, että niitä on käytetty kauan ja ne tunnistetaan helposti. Toisaalta termien käyttöhistoria sisältää myös oletuksia kansanrunouden ja kansalliseepoksen omistajuudesta. Venäjän Karjalan ja Inkerin puolella on paikoin katsottu karsaasti suomalaisia, jotka veivät parhaimmat paikalliset runot, tekivät niistä eepoksen ja nimesivät sen omakseen. Vielä 1900-luvun alun oppineessa kielenkäytössä ”suomalainen” näyttää usein tarkoittaneen koko itämerensuomalaisia kieliä puhuneiden ihmisten joukkoa ja määrittyneen helsinkiläisen eliitin näkökulmasta.

Kilpaileviakin nimityksiä on. Tällä hetkellä yksi suosituimmista on runolaulu, jolla on pohjaa perinteisissä nimitystavoissa ja joka yhdistää yhteen sanan tekstin ja musiikin tasot. Sananlaskuja ja loitsuja lukuun ottamattahan kalevalamittainen runous eli lähinnä laulettuna. Toisaalta populaarissa nykykäytössä runolaulu tai runonlaulu on jo alkanut siirtyä tarkoittamaan mitä hyvänsä laulettua hienoa runoa, ei ainoastaan vanhakantaista kansanrunoa.

Runo(n)laulaja-termiä käyttivät jo 1800-luvun tallentajat Elias Lönnrotista lähtien. Ilmeisesti vanhakantaisempi termi laulajalle oli runoi, joka ei 1800-luvunkaan lukevalle yleisölle ollut ymmärrettävä. Monissa ajan paikallisyhteisöissä runolaulaja-termi ei liioin näytä olleen omaksi koettu – runolaulajia olivat ne, jotka runonkerääjät sellaisiksi määrittivät, eivät ketkä hyvänsä lauluja hyvin taitaneet tai yhteisönsä loitsijoina tai ajankohtaisten runojen sepittäjinä arvostamat ihmiset. Suomalaisten, karjalaisten ja inkeriläisten paikalliskulttuureiden piirissä laulu ja virsi olivat omasta vanhasta runoperinteestä käytettyjä termejä. Virsi-nimitys tarkoittaa nykyään kristilliseen jumalanpalvelukseen liittyvää laulua ja laulu kaikkea ja erityisesti riimillistä laulamista. Vielä 1800-luvulla sekä suullisen laulun että kirjallisen runon nimitykset olivat usein vakiintumattomia.

Runomitan tutkimushistoria on lähtenyt liikkeelle Lönnrotin kiteyttämästä ideaalimuodosta, joka oli selkeimmillään käytössä vain harvoilla alueilla. Etenkään länsisuomalainen, virolainen ja inkeriläinen suullinen runo eivät ole yleisilmeeltään niin kutsuttua klassista kalevalamittaa. Viroksi vanhakantaista runomuotoa kutsutaan nimellä regilaul ja sen mittaa muodolla regivärss. Suomalaisen kannalta virolaiset termit ovat hämmentäviä ja kääntyvät helposti rekilauluksi ja rekimitaksi, joka taas on kalevalamittaa uudempi riimillisen laulun muoto, tavallaan vanhakantaisen runon vastapooli. Ilmeisesti nimityksillä ei ole tekemistä niinkään reellä ajamisen kanssa – vaikka reessäkin on toki laulettu kaikenlaisia lauluja – vaan aikanaan alasaksasta omaksutun tanssilaulu-termin kanssa: reigenlied.

Erilaisia kalevalamitta-termin tuottamia mielleyhtymiä ja rajauksia on pyritty kiertämään monin tavoin. Kahdeksantavumitta viittaa runomitan säerakenteeseen – mutta toisaalta runomuoto ei varsinaisesti koostu kahdeksantavuisista säkeistä, vaan tyypillisesti 7–10-tavuisista, ja joskus jopa 6–12-tavuisista säkeistä, jotka vain asettuvat kahdeksaan rytmiseen asemaan. Tämän lisäksi kahdeksasta runoasemasta koostuvia runomittoja on Euraasia puolillaan. Ongelma voidaan toki kiertää määrittämällä muoto itämerensuomalaiseksi kahdeksantavumitaksi.

Perinteisin, klassisia termejä käyttävä mitan määre on trokeinen tetrametri tai tetrametrinen trokee, siis neljän painollisen ja painottoman aseman muodostama kokonaisuus. Tämäkin oikoo mutkia suoraksi, sillä kalevalamitassa lyhyet painolliset tavut sijoittuvat toisin kuin klassisessa trokeessa. Termi on kahdeksantavumitan tavoin yleinen ja kuvaileva: se kattaa kaikki maailman neli-iskuiset trokeemitat.

Kaikkein yleisimmillä tasoilla liikkuvat nimitykset vanha suomalainen runo ja vanhakantainen itämerensuomalainen suullinen runo. Näistä johdettuna runomuodon nimeksi voisi tulla vaikkapa vanhan itämerensuomalaisen runon mitta. Paikoin on puhuttu myös lyhyesti vanhasta runosta. Tässä kohden sekä termien pituus ja yleinen taso ovat ongelmia. Kovin tiiviissä tekstissä jo vanha itämerensuomalainen runo on aika pitkä termi. Samalla ne tuntuvat edellyttävän lukijalta erityistietoa: mitä on itämerensuomalainen, mitä on vanha, mitä sitten uudempi runo? Entä miksi nimetä muoto suulliseksi, kun se 1600-luvulta lähtien on ollut myös kirjallisen runon kieli?

Lisää kysymyksiä seuraa, kun kieli vaihtuu englanniksi. Termeihin Kalevalaic (kalevalainen) ja Kalevala-meter/Kalevala-metric/kalevalametric liittyy paitsi oikeinkirjoituskysymyksiä, myös samat ongelmat kuin suomenkieliseen kalevalamitta-termiin. Runosong (runolaulu) tuntuu avautuvan ulkomaalaisille hankalasti, vaikka termi yhdistää kauniisti vanhan omaperäisen nimityksen ja englanninkielisen laulu-määreen. Tetrametric trochee/trochaic tetrameter (tetrametrinen trokee) on yleisyydessään ja epätarkkuudessaankin melko yleisesti käytetty. Melko uusi tulokas on Runic song, joka on tavallaan käännös runolaulu-termistä. Ongelmana on se, että runic assosioituu yhteen skandinaavisten riimukirjaimien (runic alphabet) kanssa, vaikka vanhalla itämerensuomalaisella runolla ja riimuilla ei keskenään tekemistä olekaan. Sanayhdistelmillä traditional Finnic oral/vernacular idiom/poetics/meter on myös saatu aikaan toimivia termejä.

Olisin kiitollinen, jos haluaisit kirjoittaa tuohon alla olevaan kommenttiruutuun näkemyksesi siitä, mikä nimitys kuulostaa parhaimmalta, toimivimmalta tai kauneimmalta ja miksi. Sekä puhtaasti tunnepohjalta että tieteellisestä argumentaatiosta nousevat näkemykset ovat yhtä tervetulleita. Võite ka kirjutada eesti keeles! You may also write in English!

Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Kati Kallion blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

20.2.2024 - Blogi

Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

16.2.2024 - Blogi

Kiistoja karjalaisista itkuvirsistä – Kuka omistaa perinteen?

13.2.2024 - Uutiset 3

Ukrainalaisten Suomessa asuvien sotapakolaisten kokemuksissa korostuvat yhtymäkohdat Suomen historiaan