Muistiorganisaatiot queer-tutkimuksen ja -yleisöjen asialla

Elokuussa Tampereella järjestetyssä Queering the Memory Institutions -seminaarissa pohdittiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian ja nykyisyyden näkyvyyttä museoissa ja arkistoissa. Seminaari järjestettiin Työväenmuseo Werstaan Hilpeys ja ennakkoluulo -näyttelyn yhteydessä, ja enimmäkseen katse kohdistui kotimaisiin muistiorganisaatioihin. Puhujia oli kuitenkin myös Ruotsista ja Iso-Britanniasta, Ingrid Svensson Kungliga Biblioteketista ja Richard Parkinson British Museumista.

Päivän aikana käytetyissä puheenvuoroissa keskeisiksi kysymyksiksi nousivat, mitä ja kenen historiaa kerätään ja miten sitä tehdään näkyväksi.

Arkistojen ja museoiden ”hiljaisuudet” ovat alkaneet kiinnostaa erityisesti 2000-luvulla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkyminen ja näkökulma on yksi kiinnostavimpia, sillä sen kohdalla muutos ilmapiirissä tuntuu tapahtuneen erityisen nopeasti. Työväenarkisto Arkisto ja Työväenmuseo Werstas aloittivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aineistojen aktiivisen keruun 2000-luvun alussa. Vuonna 2009 Svenska Litteratursällskapetin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä järjestämässä Arkivens tystnader – Arkistojen hiljaisuudet -seminaarissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aineistojen olemassaolosta, käytöstä ja tutkimusongelmista puhuttiin muistiorganisaatioiden kesken. Tänä vuonna seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tutkimuksen lähteistä ja suomalaisista arkistoratkaisuista on valmistunut ensimmäinen kattava opinnäytetyö.

Miten muistiorganisaatiot sitten voivat tehdä näkymätöntä, hiljaista historiaa näkyväksi? Kokoelmien pariin on mahdollista opastaa esimerkiksi verkossa. Richard Parkinson kertoi British Museumin LGBTI-aineistoista, joihin liittyvä näyttelypolku on verkossa. Valtion taidemuseo on tänä vuonna toteuttanut samantyyppisen opastetun reitin kokoelmiinsa.

Ingrid Svensson kertoi Kungliga Biblioteketin kiehtovista queer-aineistoista, mutta vastaamattakin jäi paljon kysymyksiä, jotka ovat tärkeitä minkä tahansa arkiston kohdalla. Miten tutkijat löytävät tiensä aineistojen pariin? Millaisia hakuja tietokannat mahdollistavat?

Kansallisarkiston Jaana Kilkki pohti omassa puheenvuorossaan, miten arkistoeettiset ohjeet ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa postmodernin arkistoparadigman kanssa. Edellisissä keskeisenä periaatteena on arkistotyön objektiivisuus, joka postmodernissa katsannossa on mahdoton ideaali. Lisäksi hiljaisuuksia ja katvealueita on arkistoaineistojen näkyvyyden suhteen loputtoman monia, miten huomioida ne kaikki?

Arkistointityön uudistamisen hitautta ja vaikeutta selittänee myös se, että arkistoilla on täysi työ saada aineistot edes perustasoisen hallinnan piiriin, järjestettyä ja siten käytettäviksi. Siirtyminen uusiin sähköisiin tietokantoihin tietää työtä jo itsessään, sillä olemassa olevienkaan luettelointitietojen siirtäminen uusiin järjestelmiin ei välttämättä suju ongelmitta. Silti sähköisissä tietokannoissa saattaa olla yksi vastaus monenlaisten aineistojen näkyväksi tekemiseen tulevaisuudessa sen myötä, että asiakkaille avataan mahdollisuus osallistua aineistojen kuvailuun. Sitä odotellessa moni vastaus on netissä: tietokantojen uudistaminen on hidasta, mutta niiden mahdollisuudet ja rajoitukset – ja aineistojen olemassaolo – voidaan tehdä näkyväksi esimerkiksi tiedonhaunoppailla.

Muutamia kysymyksiä jäin päivän päätteeksi miettimään.

Missä menee arkistoa järjestävän ja kuvailevan arkistotutkijan ja arkiston käyttäjän työnjako? Kuvailutietojen tuottaminen aineistosta on aina tulkintaa. Mille tasolle sen voi tehdä arkistotutkija, ja mistä kohtaa jatkaa arkistoa käyttävä tutkija, jonka tulkinnat ja johtopäätökset ovat pidemmälle jalostettuja ja siten edellyttävät eksplisiittistä pohdintaa ja perusteluja.

Toista kysymystä pohti päivän aluksi Richard Parkinson, ja siihen palattiin loppukeskustelussa. Kenelle erilaisten vähemmistöjen historiaa kirjoitetaan – vähemmistölle itselleen vai kaikille? Parkinson sanoi, että historiaa kirjoitetaan aina itselle, mutta että sitä täytyy tehdä myös muita varten. Loppukeskustelussa saatiinkin useita toisistaan poikkeavia vastauksia siihen kysymykseen, kumpien olisi tärkeämpää nähdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiasta kertova näyttely tai osata tulla tutkimaan arkistoaineistoja, meidän vähemmistöön kuuluvien vai muiden.

Entä miten monenlaisia vastauksia museoiden kokoelmat tai eri-ikäiset arkistoaineistot antavat kysymykseen siitä, miten ”me” ja ”muut” ovat erotettavissa toisistaan, ja ovatko.