Nälkää, puutetta ja kirjallisuuden voimaa. Toivo Pekkasen Lapsuuteni (1953) tutkimusosaston lukupiirissä

”Jos hän löytäisi sen totuuden, miksi ihmisten luoma kurjuus ja murhe elivät, hän ehkä voisi levittää siitä valoaan muillekin, sinnekin missä vallitsi pimeys.”

”1900-luvun alkuun sijoittuvassa Lapsuuteni-teoksessa nälkää ja kurjuutta aiheuttaa ajan epävakaa yhteiskunnallinen tilanne. Pekkanen ei kuitenkaan kuvaa tarkasti yhteiskunnallisia tapahtumia, vaan lakot ja sisällisota häilyvät lähinnä jossain taustalla kertojan ja hänen perheensä ollessa niistä oudon irrallaan ja ulkopuolisia. Heidän henkilökohtainen horisonttinsa on kaventunut lähinnä työn etsimiseen ja jokapäiväiseen nälästä selviämiseen. Vaikka perhe ei osallistu aktiivisesti yhteiskunnan myllerrykseen, kärsivät he kuitenkin sen seurauksista. On kiinnostavaa, että teoksen lopussakaan kertoja ei silti halua valita puolta tai syyttää ketään, sillä hän ajattelee, että ’viha synnytti vain toista vihaa eikä koskaan oikeutta’.”

”Teoksen kerrontaa leimaa muistelemisen logiikka ja tiukasti rajattu lapsinäkökulma. Romaanin alkupuolella, varhaislapsuuden muistoja kerrottaessa, kerronta on fragmentaarista. Muistista poimitaan erillisiä tapauksia, ja kerrotut asiat kiinnittyvät konkreettisiin paikkoihin tai henkilöihin. Vain harvoin kertoja viittaa ajallisesti myöhäisempiin tapahtumiin. Sen sijaan näkijänä ja kokijana on lapsi, ja kuvattu maailma suodattuu hänen ymmärryksensä ja kokemuksensa läpi.”

”Päähenkilö tuntuu olevan ainakin kirjan alkupuolella täysin pihalla kaikesta, mitä tapahtuu hänen ympärillään. Esimerkiksi joulupukin tullessa hän oli iloinen siitä, että sai lahjoja, mutta ei tiennyt mikä joulupukki on. Hänen vanhempansa eivät selittäneet hänelle juuri mitään heidän perheessään tapahtuvista asioista. Kun päähenkilön isä sairastui tai kun hänen pikkuveljensä syntyi, hän vain koki vanhempiensa vain kadonneen tai menneen pois joksikin ajaksi ja hyväksyi asiat miettimättä niitä. Hän oli ikään kuin omassa maailmassaan erillään kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui.”

”Lapsuuteni ei ole poliittinen teos, mutta yhteiskunnallinen kannanotto se on mitä suurimmassa määrin. Lapsen kokemusta elämästä eivät läpäise ideologiset kannanotot, mutta siitä paistaa läpi yhteiskunnallinen eriarvoisuus työttömyytenä, köyhyytenä ja puhtaana nälkänä. Samat teemat ovat näkyvissä myös Pekkasen läpimurtoromaanissa Tehtaan varjossa (1932), jonka myötä kirjailijaa arvostettiin sukupolvensa keskeisenä työläiskirjailijana. Pekkaselle tärkeää ei ollut ideologinen tai puoluepoliittinen puhdasoppisuus, vaan sellaisen maailman rakentaminen, jossa työstä sai palkkansa eikä nälkää tarvinnut nähdä. Pekkaselle tämä tarkoitti yhteiskunnan poliittisten kuilujen ylittämistä. Lapsuuteni kertoo, minkälaisesta kokemuksesta tämä vakaumus syntyi: elämästä, jossa merkitystä oli selviytymisellä – eloonjäämisellä – ei niinkään lippujen värillä.”

”Lapsuuteni on tyylillisesti mielenkiintoinen teos. Huomion siinä kiinnittävät mm. adjektiivien käyttö ja tekemisen pakkoa ilmaisevat verbimuodot. Kun perheen vaikeudet kasaantuvat, päähenkilöön aletaan viitata hätää ja sairautta kuvaavilla adjektiiveilla. Päähenkilö ei enää ole vain ’minä’ vaan myös esimerkiksi ’avuton’, ’kengätön’, ’sairaankeltainen’ ja ’nälkäinen’. Iso osa hänen toiminnastaan alkaa näyttäytyä velvoitteena. Tämä vaikutelma saavutetaan pakkoa ilmaisevien verbien ja verbiliittojen avulla. Lahjakkaan lapsen on esimerkiksi kieltäydyttävä yhteiskouluopinnoista, sillä ’nälkäisen piti ajatella vain työtä’. Teoksen alkupuolella lapsi sai usein vapaasti valita leikkinsä, mutta köyhyyden ja lähestyvän sodan myötä hänen vaihtoehtonsa kapenevat. Tyylilliset valinnat korostavat Pekkasen teoksessa hienosti sitä, miten vaikeudet syövät vaihtoehdot ihmiseltä, joka niiden keskellä elää.”

”Kirjat tarjoavat romaanin kertojalle pääsyn pois raskaasta arjesta. Niiden sivuilla hän pääsee osalliseksi kauneudesta ja hyvyydestä. Poikkeuksen tekee ainoa romaanissa nimetty kaunokirjallinen teos, August Strindbergin Onnellisten saari, jonka Pekkanen lienee lukenut Ilmari Ahman vuonna 1912 ilmestyneenä suomennoksena. Minäkertoja odottaa eskapistisia seikkailuja, mutta saakin luettavakseen kitkerää, anarkistista satiiria. Vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestystä äärikriittisesti tarkasteleva Onnellisten saari herättää minäkertojassa levottomuutta ja pakottaa viipyilemään kirjan sivuilla. Pekkanen ei ottanut Strindbergiltä tyylillisiä vaikutteita, eikä hänen saariaiheisissa teoksissaan ole samalla tavalla näkyvillä Strindbergin vaikutusta kuin vaikkapa Larin-Kyöstillä (1873–1948), mutta suoruus ja kyky kirjoittaa omasta elämästään häpeää kaihtelematta ovat yhteisiä Strindbergin omaelämäkerrallisille teoksille ja Lapsuuteni-romaanille. Romaanin minäkertojalle Strindbergin tuotanto avaa kivuliaalla, mutta myös toivoa herättävällä tavalla uuden näkökulman maailmaan.”

”Teoksessa minuun teki vaikutuksen nälän kokemuksen ja epätoivoisten ruoanhankintayritysten kuvaukset. Teoksessa kuljetaan matka päähenkilön köyhästä mutta turvallisesta ja paikoin idyllisestäkin varhaislapsuudesta sisällissodan ja sitä seuranneen ajan syvään kurjuuteen. Pekkanen kuvaa vakuuttavasti, kuinka köyhyys vahvistaa ulkopuolisuuden kokemuksia. Teos tuo myös esiin köyhyyden ja maskuliinisuuden suhdetta: päähenkilön puutteellinen ravinnonsaanti ja raskas työ verottavat hänen terveyttään tavalla, joka johtaa kokemuksiin vahvan ja pystyvän työläismiehen rooliin sopimattomuudesta. Teos kuvaa myös, kuinka perheessä jaettu kurjuus ja nälkä ei välttämättä yhdistä perheenjäseniä, vaan voi myös ajaa heitä kauemmas toisistaan, jokaisen huomion ollessa omassa selviytymisessä.”

”Kiinnitin huomiota siihen, että samaan aikaan kun monet romaanin henkilöistä ovat nimettömiä ja jäävät lukijalle etäisiksi, romaanin ajallispaikalliset kehykset määritellään tarkkaan, ja kaupunkia kuvataan realistisesti ja tunnistettavasti. Monet kirjassa mainituista rakennuksista ja paikoista ovat yhä olemassa, ja Kotkaa tunteva lukija pystyy helposti liikkumaan romaanin henkilöiden mukana kaupungin kaduilla. Tämä on tietysti keino, jolla romaani luo todellisuusvaikutelmaa. Omaan lukukokemukseeni vaikutti yllättävän paljon se, että pystyin sijoittamaan tapahtumapaikkoja kartalle, hahmottamaan etäisyyksiä ja kulkemaan mielessäni minäkertojan mukana kirkolta satamaan tai jään peittämän lahden yli koulun kirjastoon.”

”Lapsuuteni-teoksen äärellä muistuu taas mieleen, mikä yksi kirjallisuuden voima on. Se kantaa ihmisten kokemuksia aikojen läpi ja kertoo niistä niin onnistuneesti, että tämän päivän lukija pystyy täysin eläytymään reilut 100 vuotta sitten eläneen lapsen elämään. Pekkasen järkyttävät kuvaukset siitä, miltä nälkä lapsesta tuntuu, resonoivat vahvasti myös nykyhetken tragedioihin, esimerkiksi Gazan lasten nälänhätään ja Suomen lapsiperheköyhyyteen.”