Perheet Kiven teoksissa

Aleksis Kiven teosten pääjuonet liittyvät monesti henkilöiden sisäisten tai ulkoisten konfliktien ratkaisuihin ja usein niihin osallistuu päähenkilöiden lähipiiri. Eräs mielenkiintoinen piirre näissä teoksissa on kuitenkin se, että hyvin harvalla päähenkilöllä on ”normaali” perhe – enkä tässä tarkoita luonteeltaan vaan rakenteeltaan normaalia eli vanhemmat ja lapset. Nummisuutarin Eskon perheen lisäksi molemmat vanhemmat ovat lapsilla vain Yö ja päivä -näytelmän perheissä, ja tietenkin Kullervolla, joka ei tosin aluksi sitä tiedä ja lopuksi ilman heitä jää. Toki muutamassa Kiven näytelmässä ei ole minkäänlaisia perhekokonaisuuksia, nimittäin Olviretkessä ja Kihlauksessa, sillä niissä eivät sukulaisuusasiat ole juuri esillä. Olviretken nimettyjä baijerilaisia sotilaita voidaan tietysti pitää veljeksinä (seitsemän!) tai Apelin ja Josepin ”työryhmää” isänä ja poikana, mutta tällöin kyseessä on tulkinta, ei esiin kirjoitettu asia.

Yleinen periaate Kiven luomissa perheissä on se, ettei niissä ole toista vanhempaa. Margaretassa, Selman juonissa, Karkureissa ja Leassa naispäähenkilöllä (Karkureissa myös Tykolla) on vain isä, eikä äitien poissaoloa niissä juuri korosteta. Seitsemässä veljeksessä pojilla on teoksen alussa puolestaan vain äiti, jonka kuolema laukaisee tarinan varsinaisesti käyntiin.

Canziossa nimihenkilön molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja häntä on kasvattanut oikeastaan hänen Rachel-sisarensa, tosin heidän isänsä veli Varro on ollut heistä virallisesti vastuussa. Myös Almassa päähenkilön molemmat vanhemmat ovat kuolleet, mutta äitipuoli on kuitenkin pitänyt huolta tyttärestä ja isoisä on ollut tukena. Leossa ja Liinassa Leo on ollut kasvattilapsi, jonka kasvattiäitikin on kuollut. Sen jälkeen pojasta on huolehtinut kasvattiäidin tytär. Kasvattilapsia sivuhahmoista ovat Nummisuutareissa Topiaksen hoidokki Jaana ja Karrin kasvatti Kreeta sekä Karkureissa parooni Markuksen Niilo-poika.

Tällainen periaate tuntuu olevan selvästi kirjallistekninen; näytelmässä olevien roolihenkilöiden suppea lukumäärä helpottaa rakenteiden luomista sekä erityisesti dramaattisuuden korostamista. Useimmissa Kiven kertomuksissa vanhempi-lapsi-suhde on tärkeässä roolissa, vaikkei missään teoksessa esiinnykään esimerkiksi saduista tuttua ilkeää äitipuolta. Tosin Karkureissa parooni Markus on vihastunut poikaansa Tykoon, kun tämä oli ihastunut ”naapurintyttöön” Elmaan, jonka isää Markus vihasi vielä enemmän. Tästä syystä Tyko on lähtenyt muille maille ja hänen paluunsa käynnistää varsinaisen tragedian. Markus on tällä välin ”adoptoinut” perijäkseen Niilon, joka myös tavoittelee Elmaa, mutta salaa ja osin Elman kotitilan vuoksi.

”Väkisin tyttäriään naittavia” isiä löytyy Karkureista, Selman juonista sekä Leasta, ja Nummisuutareissakin Esko ja Jaana on yritetty pakottaa naimisiin. Kaikissa näissä vanhemmat kuitenkin antavat tavalla toisella joustonvaraa; Karkurien Elman isä tosin päätyy naittamaan tyttärensä väkisin, osin huijattuna, mutta asia on hänelle joka tapauksessa tuskallinen ja raastava. Selman isä Herman puolestaan suostuu katselemaan piilosta, miten sulhasehdokas Fokas käyttäytyy ennustajan kanssa; isä ei tosin tiedä, että tapaaminen on Selman juoni Fokasta vastaan ja ennustajaksi onkin naamioitunut hänen kauan poissa ollut poikansa. Lean isä Sakaio (Sakeus) taasen vaihtaa naittamisajatuksiaan sen jälkeen kun hän on tavannut Jeesuksen ja uskoo tähän, ja aiempi sulhasehdokas, fariseus Joas ei voi sietää sitä lainkaan.

Juonten ”luomishelppouteen” viittaa myös se, että Seitsemää veljestä lukuun ottamatta missään Kiven teoksessa ei myöskään sisaruksia ole kahta enempää. Toisaalta monessa tarinassa nimenomaan sisarus on erittäin tärkeässä sivuroolissa. Tärkeimmässä asemassa lienee jo mainittu Canzion sisar Rachel, mutta myös Margaretan Karin-sisko, Elman Pauli-veli Karkureissa, Selman Konrad-veli Selman juonissa ja Nummisuutarin Eskon Iivari-veli tuovat merkittävää lisää tarinalle – jokainen omalla tavallaan. Ainoastaan Lea on täysin ilman sisaruksia; Leolla puolestaan kasvattisisar-Liinasta tuli kasvattiäiti, josta sittemmin kehkeytyy morsian.

Perhesuhteet ovat siis useimmissa Kiven tarinoissa merkittävässä roolissa, vaikkeivät välttämättä juonen keskiössä. Nämä ”vajaalukuiset perheet” eivät perustune Kiven henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, kuten monien muiden asioiden hänen teoksissaan tulkitaan tekevän. Vanhempiensa kuollessa Alexis oli jo kolmikymppinen ja velipojatkin elivät kaikki häntä vanhemmiksi. Ainoastaan pikkusisko Agnes oli kuollut keskenkasvuisena Alexiksen jo opiskellessa Helsingissä. Tai ehkä Kivi kokikin kouluaikansa Helsingissä kasvattilapsena olemisena muitten nurkissa…

Lisää Aleksis Kiven kolmesta pienoiskomediasta (Kihlaus, Leo ja Liina ja Selman juonet) ja niiden kielenkäytöstä saa kuulla Kivi-matineassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Aleksis Kiven päivänä 10.10. klo 14 alkaen.