Perillä ilo ja haikeus – Kuninkaantien kävelyhaaste 4

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuudessa Suomesta.

Saavutimme eilen patikkaretkemme määränpään. Olimme kulkeneet noin 250 kilometriä kahdeksassa päivässä Turusta Paimioon, sieltä Saloon, Perniön Latokartanoon, Fiskarsiin, Snappertunaan, Inkoon Westerby Gårdiin, Kirkkonummen Jorvakseen ja lopulta Konalaan Helsinkiin. Olimme seuranneet vanhan Suuren rantatien eli Kuninkaantien linjaa niin kuin se näkyy 1700-luvun Kuninkaankartastossa. Joskus eri aikojen uudet tiet pakottivat meidät pois vanhalta tiepohjalta, joskus teimme tarkoitukselle poikkeaman. Yövyimme keskenään erilaisissa ja joka kerta erilaisuutensa vuoksi mainiolta tuntuneissa majapaikoissa: kansanopistossa, hotellissa, joka oli alun perin tehtaanjohtajan asunto, vanhassa 1800-luvun alun majatalossa, nuorisoseurantalon tuntumaan pystytetyissä lomamökeissä, vanhassa kartanossa ja entisessä pankin kokouskeskuksessa. Joskus oli pakko palata taksilla edelliseen yöpaikkaan ja pyytää seuraavaksi päiväksi kyyti samaan pisteeseen. Kuljettaja ihmetteli, miksi emme ajaisi saman tien perille seuraavaan yösijaan. En tiedä, vakuuttivatko selityksemme patikoinnista häntä.

Tulimme tutuiksi toistemme kanssa, opimme omasta kivun ja väsymyksen sietokyvystämme ja jaksamisesta. Opimme toisiltamme. Minä humanisti sain nauttia lääketieteilijöiden tiedoista ja monipuolisista kokemuksista. Koetin tarjota omista tiedoistani jotain yhtä lailla kiinnostavaa. Pari päivää mukana kulkenut yhteiskuntapolitiikan tutkija valaisi meitä alansa ajankohtaisista keskusteluista. Taisimme kaikki kertoa paloja omasta elämänhistoriastamme ja vertailla varttumista Lapissa, Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pirkanmaalla ja eteläisimmässä Suomessa, maalla ja kaupungissa kolmena eri sodanjälkeisenä vuosikymmenenä. Harvoin saa tilaisuuden nähdä niin monenlaisia välähdyksiä saman maan ja samojen aikojen kokemuksista.

Vastaan tulleet pitkän matkan pyöräilijät näyttivät ilahtuvan meidät nähdessään. Saimme kuulla matkasuunnitelmista, riippukeinu- ja telttamajoituksesta ja aina Bergeniin Atlantin rannalle ulottuvasta reissusta. Välillä kuulimme vaellusmuistoja yllättävissä paikoissa ja ihmisiltä, joilta emme ensi silmäyksellä niitä odottaneet. Baarien ja ruokaloiden tarjoilijat saattoivat kertoa, miten jalat olivat menneet rakoille pitkällä kävelyreissulla Hollannissa tai milloin missäkin. Joskus unohdimme itse pidättyvän etäisyyden ja menimme jutustelemaan vieraille tai vain sosiaalisen median välityksellä tuntemillemme henkilöille. Kävelijän taukoeuforia oli tarttuvaa. Hikiset olemuksemme, kävelysauvat ja painavat reput mursivat arkisen etäisyyden.

Perille tulo on yksi patikoijan suurista hetkistä. Vihdoin saa laskea olkapäitä kalvavan repun, vihdoin voi levähtää eikä enää ole pakko kestää rakkojen tai hiertymien aiheuttamaa kipua. Mutta jos patikoija juuttuu liian pitkäksi paikoilleen, ajaa levottomuus pian eteenpäin.

Viimeisen etapin saavuttaminen on samaan aikaan riemukasta ja haikeaa – pystyin tähän, jaksoin perille saakka, saan lepoa ja virkistystä. Samalla jo hätkähtää: tähänkö tämä loppui? Yleensä samalla alkaa jo uuden reissun suunnittelu.

Kävelyn hitaudessa on oma uljautensa. Vieraammat seudut hahmottuvat aivan eri tavalla 5 km:n tuntivauhdissa kuin pyöräilijän 25:n tai autoilijan 100 km:n tuntivauhdissa. Auton ikkunasta tutut seudut jäsentyvät uusina. Maaseudun vaihtuminen taajamiksi ja suurten kaupunkien esikaupunkialueiksi on kävellessä oma elämyksensä. Minulle siihen tuli lisäulottuvuus, kun aloin tunnistaa uuden uutukaisen rakennuskannan seasta vuosikymmeniä sitten tutun talon, mäen tai mutkan. Viimeisenä kävelypäivänä Kirkkonummelta Espoon halki Helsinkiin kuljin aika monta muistimatkaa: tässä olen istunut isän auton kyydissä, tästä olen pyöräillyt kesätöihin, tässä olen kulkenut sateen liottamana partiotaitokisassa.

Kävelijän etäisyydet ovat pitempiä kuin polttomoottorin tai sähkön voimalla liikkuvan, mutta tutuilla seuduilla tapahtuu toisenlainen etäisyydentunteen muutos. Kotiseutua lähestyessä alkaa tajuta, minne kaikkialle voisi kevyen päivärepun ja eväiden kanssa kulkea omalta kotiovelta. Olisi hienoa, jos Suomeen leviäsi muualta Euroopasta tuttu kävelyreittien verkosto, joka sallisi elämyksiä useammille meistä. Toivottavasti tempauksemme edistää myös tätä mahdollisuutta.