Pieniä jälkiä, suuria kysymyksiä – kuka pääsee historiaan?

Musiikkia, teatteria, tanssia, lausuntaa, esitelmiä, kuvataidetta, taidekauppaa, romanitietoutta ja -vaikuttamista. Tätä kaikkea oli tarjolla, kun taiteilija-aktivisti Aleksander ”Saska Chaaro” Åkerlund ja hänen pääväestöä edustanut vaimonsa Milda Åkerlund kiersivät Suomea 1920–1930-luvuilla.

Åkerlundien monipuolinen ohjelmisto ei ollut sattumaa, vaan osoitus tietoisesta ja pitkäjänteisestä pyrkimyksestä yhdistää taiteellinen työ, toimeentulo ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Juuri tämä toiminnan monimuotoisuus – yhdessä heidän kaksoisposition kanssa kahden kulttuuripiirin välissä – tekee toiminnan kokonaiskuvan hahmottamisesta samalla myös haastavaa.  Se lisäsi toiminnan näkyvyyttä, mutta teki siitä samalla altista unohtamiselle ja näkymättömäksi jäämiselle. Jäljelle onkin jäänyt hajanaisia pieniä jälkiä, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia.

Keskeistä on kysymys lähteistä: kuka niitä tuotti, mihin tarkoitukseen ja mitä niistä on ylipäätään säilynyt. Mitä nämä jäljet kertovat romanien varhaisesta kulttuurisesta toimijuudesta – ja mitä ne samalla jättävät kertomatta. Kyse ei ole vain ”puuttuvan historian” paikantamisesta, vaan olemassa olevien lähteiden uudelleenlukemisesta.

Aleksander Åkerlundin toiminnan taustalla oli evankelinen lähetysjärjestö Mustalaislähetys (per. 1906), joka tarjosi harvoja julkisen toiminnan paikkoja romaneille – tosin valtaväestön ehdoilla. Siellä hän toimi viulistina ja puhujana sekä omaksui ajatuksia romanien oikeuksista ja sivistyksestä. 1910-luvun puolivälissä hän irtautui lähetyksestä ja siirtyi omaehtoiselle taiteilijanuralle, mikä avasi uusia verkostoja erityisesti Helsingissä. Hänen toimintansa kytkeytyi Suomen Romanien Sivistysseuraan (1917) ja sen yhteydessä syntyneeseen Mustalaisteatteriin, mutta hän liikkui samalla myös pääkaupungin valtaväestön kulttuuripiireissä.

Kulttuurisessa välitilassa toimineen Aleksander Åkerlundin keskeinen ominaisuus oli verkostoituminen ja jatkuva yhteyksien luominen siirtyessään paikkakunnasta ja kaupungista toiseen. Åkerlundin ura näyttäytyy näin jälkikäteen jatkuvana neuvotteluna ja liikkeenä eri aatteellisten ja institutionaalisten ympäristöjen välillä – strategisena liukumisena, jossa keskiössä säilyi romanien aseman edistäminen ja romaniuden esiin tuominen.

Mustalaisteatteri on hyvä esimerkki hankkeesta, jonka merkitys jää helposti ymmärtämättä ilman romaninäkökulmaa. Kirjallisuudessa Mustalaisteatteri on aiemmin noussut esiin lähinnä teatterin johtajan Helinä Svensson-Timarin ja dramaturgin Elvira Willman-Elorannan yhteydessä ilman avauksia romanitoimijuuden suuntaan.

Kansallisarkistosta löytyvä Mustalaisteatterin valtionrautateiden vapaalippuanomus vuodelta 1917 on pieni, mutta poikkeuksellisen tiheä jälki, joka avaa näkymän romanien omaehtoiseen kulttuuriseen toimintaan. Vaikka Aleksander Åkerlund ei esiinny dokumentissa nimellä (toisin kuin anomuksen liitteenä olevassa käsiohjelmassa taiteilijanimellään), hän oli mukana teatterin toiminnassa miespääosan esittäjänä ja viulistina – juuri tällaisena lähteen reunoille jäävänä mutta käytännössä keskeisenä toimijana.

Anomuksen kieli paljastaa tietoisen neuvottelun: siinä vedotaan romanien “sivistyksellisesti laiminlyötyyn asemaan”, mutta samalla erottaudutaan kriittisesti Mustalaislähetyksen uskonnollisesta työstä. Näin hahmottuu siirtymä ulkoa määritellystä hyväntekeväisyydestä kohti romanien omaa toimijuutta. Samalla tämä toimijuus joudutaan pukemaan valtaväestön hallinnolliseen kieleen – nöyräksi anomukseksi senaatille.

Sitaatti tekee näkyväksi sekä toimijuuden että sen ehdot. Åkerlundin rooli teatterissa konkretisoi blogissa esiin nostetun kaksoisposition: hän liikkui esiintyjänä ja muusikkona romanivetoisen hankkeen ja valtakulttuurin rakenteiden välissä. Yksittäinen dokumentti ei siis ainoastaan kerro Mustalaisteatterista, vaan tekee näkyväksi laajemman ilmiön – sen, miten romanien kulttuurinen toimijuus rakentui neuvotteluna, kompromisseina ja usein myös sellaisten jälkien varaan, joissa keskeiset toimijat jäävät vain epäsuorasti näkyviin.

Åkerlundin toiminta edusti varhaista yritystä rakentaa romanien omaa julkista ääntä aikana, jolloin heidän yhteiskunnallinen asemansa oli heikko. Tästä huolimatta hän ei onnistunut vakiinnuttamaan paikkaansa suomalaisen vähemmistöpolitiikan tai romaniaktivismin historiankirjoituksessa. Pitkään hän jäi marginaalin marginaaliin – sivuhenkilöksi romani- ja pääväestön kulttuuripiirien laajemmassa kertomuksessa. Vasta viime vuosina Åkerlundin merkitys on tunnistettu kansainvälisessä tutkimuksessa osana varhaista eurooppalaista romanioikeusliikettä.

Åkerlundin taiteellinen ja valistustoiminta ei myöskään ole säilynyt historiankirjoituksessa ”romanien omana kulttuurina” siinä merkityksessä, jossa se nykytutkimuksen näkökulmasta voidaan ymmärtää. Ehkä toiminta oli liian modernia ja kaupunkilaista, jotta kielen- ja perinteentutkimuksen piirissä muotoutunut suomalainen romanitutkimus olisi siihen tarttunut. Kiertävät, seurojen- ja työväentaloilla esiintyneet taiteilijat eivät myöskään pitkään aikaan asettuneet luontevasti korkeakulttuurisen taiteentutkimuksen tai kansallisesti suuntautuneen kansanmusiikintutkimuksen kohteiksi.

Åkerlundien tarina ei ole pelkkä yksittäinen, näkymättömäksi jäänyt elämäkerta. Se toimii esimerkkinä siitä, miten romanien ja muiden vähemmistöjen kulttuurinen toimijuus on ollut jatkuvasti läsnä, mutta samalla altis näkymättömäksi jäämiselle ja toisten määrittelemäksi tulemiselle. Pienistä jäljistä rakentuva kokonaisuus pakottaa kysymään, mitä pidetään ”oikeana” taiteena, kenen toiminta siinä tunnistetaan ja kenen kertomus päätyy historiankirjoihin. Juuri tällaiset jäljet tekevät näkyväksi historian, joka ei ole kadonnut – vaan jäänyt kertomatta.

Hyvää romanien kansallispäivää!