Pyhimysten kanonisoinnista kansalliseen kaanoniin

Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR) on julkaistu lähes kaikki arkistoihin tallennettu ja kirjallisista lähteistä löydetty kalevalamittainen runous. Kuva: Gary Wornell, SKS.

Pyhäinmiestenpäivä tai pyhäinpäivä kuten se vuodesta 1967 lähtien Suomessa on nimetty, ja muualla Euroopassa Ogni santi, Toussaint, Allerheiligen, All Saints’ day, Alla helgonsdag, oli yksi tapa integroida vernakulaarit tai omaehtoiset pyhimyskultit äitikirkon helmaan. Kun reformaattorit yrittivät syrjäyttää pyhimyskultteja 1500-luvulla, pyhäinpäivästä tuli erityisen kiistelyn aihe. Siihen näyttää tuolloin kiinnittyneen niin paljon sekä virallisia että vernakulaareja arvoja, että sen syrjäyttäminen oli lopulta kiihkeimmillekin uskonpuhdistajille mahdotonta. Nykyään osana perinteiden uusiokäyttöä pyhäinpäivän vietto on osin tai kokonaan sulautunut vainajien päivään, Halloweeniin ja kekriin.

Pyhäinpäivä sopii hyvin kanonisaation pohdintaan, sillä sen historia itsessään yhdistää monet erilaiset omaehtoiset, paikalliset vernakulaarit ja niiden varaan rakennetut valtapyyteiden ohjaamat ”viralliset” kultit. Lisäksi kaanonien tuottaminen ja kanonisaatioprosessit kytkeytyvät kirjallistumiseen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen. Pyhimyskulttien tutkimus on paljastanut, miten kirkollinen kirjallinen ja institutionaalinen rakennelma hyödynsi erilaisia kansanomaisia ja omaehtoisia kultteja ja miten kirjallistetut ja kanonisoidut kultit palautuivat vernakulaariin käyttöön ja kansanomaistuivat uudelleen. Tämä tulee ilmi esimerkiksi karjalaisessa ja suomalaisessa perinteessä, kuten muun muassa Irma-Riitta Järvinen ja Senni Timonen ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mutta milloin kaanonien luominen ja kanonisaatio saapui Suomeen?

Syyskuussa 1171 tai 1172 paavi Aleksanteri III lähetti Tusculanumista (nykyisestä Frascatista) kymmenkunta kirjettä eri puolille Pohjoismaita. Yhtä niistä (Gravis admodum) pidetään ensimmäisenä asiakirjalähteenä, jossa mainitaan suomalaiset. Kirjeessä kommentoidaan Uppsalan arkkipiispalle ja jaarli Guttormille suomalaisten luopumista kristinuskosta. Toisessa kirjeessä taas annetaan svealaisten ja göötanmaalaisten kuninkaalle Knut Erikinpojalle ohjeita kristillisistä tavoista ja samalla paheksutaan paavin korviin kantautunutta tietoa, että ruotsalaiset palvoisivat väärää pyhimystä, jonka tiedetään kuolleen juovuspäissään. Tällaiset omaehtoiset tai vernakulaarit pyhimyskultit olivat alkaneet huolestuttaa kirkon johtajia ja oppineita.

Paavi Aleksanteri ja hänen seuraajansa Innocentius III vakiinnuttivat jo oraalla olleen vaatimuksen säännönmukaisesta kirkon kontrolloimasta kanonisaatioprosessista varmistaakseen, että pyhimyksiksi otettiin henkilöitä vain teologisesti kestävin perustein. Erilaiset paikalliset kultit kuitenkin jatkoivat elämäänsä ja vakiintuivat usein ilman muodollista vahvistusta osaksi virallisia kultteja. Näin kävi muun muassa kuningas Knutin isälle Erik Jedvardinpojalle, josta tuli Uppsalan hiippakunnan suojeluspyhimys Pyhä Erik ja jonka kumppanista lähetyspiispa Henrikistä tuli Turun hiippakunnan nimikkopyhimys. Kummallekin tuotettiin omat pyhimyselämäkerrat, jotka sisälsivät kuvaukset heidän hyveistään, ihmeteoistaan ja marttyyrikuolemista.

Pyhät Erik ja Henrik olivat vahvasti kytköksissä poliittiseen legitimaatioon, jota asemaansa vakiinnuttaneet tuoreet kristilliset kuninkaalliset dynastiat havittelivat kutakuinkin samanlaisin keinoin Tanskassa, Norjassa, Puolassa, Böömissä ja Unkarissa – ja myös idän kirkon vaikutusalueilla Novgorodissa ja Kiovassa.

Kanonisointi on eurooppalaisessa historiassa juuriltaan poliittista teologiaa tai teologista politiikkaa.

Nationalistiset liikkeet loivat omat kaanoninsa ja niitä ylläpitävät instituutiot, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, jonka tunnuslauseen ”Pysy Suomessa pyhänä” tai niin kuin se aluksi oli latinaksi ”Credite posteri” eli ”Luottakaa tähän jälkipolvet” voi tulkita tehtävänannoksi kaanonin ylläpitämiseksi – kaanonin, joka piti kuitenkin tuolloin 1800-luvun alkupuolella vasta luoda. Samaa tehtävänantoa ovat jatkaneet akateemisiksi oppiaineiksi vakiintuneet kansalliset tieteet, elämäkerrastot ja biografiat ja tietysti monet SKS:n tytär- ja sisarorganisaatiot kuten August Ahlqvistin Kotikielen seura tai E. N. Setälän ja kumppanien Kalevalaseura. Pyhän leima kulkee mukana sekulaarissa kansallisuusaatteessa, joka tarvitsi omat kanoniset kirjansa ja oman kaanonia määrittävän oppineistonsa, aatteen papit, joilla mielellään oli asiaan kuuluva vihkimys ja sen takaama pääsy kaikkein pyhimpään ja sitä koskeviin tulkintoihin.

Toinen tapa luoda kaanonia oli luoda, nostaa ja tallentaa aatteen esikuvallisten sankarihahmojen työtä ja elämää. Sankarihahmojen käsikirjoitukset ja tuotanto tallennettiin, heille pystytettiin patsaita ja heidän mukaansa nimettiin katuja.

Aivan äskettäin Ilona Pikkasen johtamassa SKS:ssa toteutettavassa Suomen Akatemian hankkeessa, jossa tutkitaan 1800-luvun verkostoja ja kirjeitä, havaittiin, miten 1800- ja 1900-lukujen kansallisen liikkeen johtohahmojen kanonisaatio on johtanut kiinnostavaan datavääristymään. Kun muut yksityiset kirjekokoelmat ovat tallentuneet satunnaisesti ja fragmentaarisesti, on Elias Lönnrotin verkosto taltioitu hänen kuolemansa jälkeen 1800- ja 1900-luvun taitteessa poikkeuksellisella huolella SKS:n arkistoon. Taltiointi tehtiin samoihin aikoihin kun Lönnrot sai itselleen patsaan Antreakadun (aiemmin St Andree Gatan) varrelle ja 1928 katukin nimettiin hänen mukaansa uudelleen. Lönnrotin ”kanonisointi” alkoi jo hänen eläessään, mutta vankimmin se toteutettiin 1900-luvun alkupuolella huipentuen SKS:n sihteerin Aarne Anttilan laatimaan elämäkertaan 1930-luvulla. Vaiheiltaan Lönnrotin ”kanonisointi” toistaa keskiajalta tuttua pyhimykseksi julistamisen kaavaa.

Keskustelu kaanoneista jatkuu vilkkaana tälläkin hetkellä. Kalevalaseuran tuore, 101. vuosikirja Kaanon ja marginaali purkaa ja rakentaa folkloristiikan, kirjallisuuden- ja historiantutkimuksen näkökulmista kansanrunouteen ja vernakulaariin kulttuuriin nojautuneita kaanoneita ja vastakaanoneita.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tuomas M. S. Lehtosen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023