Raskas reppu, kevyt mieli – Kuninkaantien kävelyhaaste 1

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuuden Suomessa.

Sakari Karjalainen pyysi minut syksyllä mukaan Syöpäjärjestön juhlavuoden tempaukseen patikoimaan Kuninkaantietä Turusta Helsinkiin toukokuun lopulla tänä vuonna. Reittimme valmisteli Eero Vuorio ja mukaan tulivat Nea Malila ja pariksi päiväksi Juho Saari. Joukkomme ei ole tässä kokoonpanossa tavannut toisiaan – Sakari tuntee meidät kaikki, me muut osan toisistamme. Olemme Syöpäsäätiöstä ja -rekisteristä, Turun ja Tampereen yliopistoista ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, lääketieteen, yhteiskuntapolitiikan ja historian tutkijoita ja erilaisissa alojemme tehtävissä toimineita ihmisiä. Meitä yhdistää uteliaisuus ihmiselämään, kiinnostus kulttuuriin ja rakkaus patikointiin eri muodoissaan.

Lähtiessä mietin tavallista painavamman reppuni kanssa, mitä olisivat edessä olevat haasteet ja vaikeudet. Miten sopeutuisin pieneen ryhmään, jonka jäseniä olin tavannut kaupunkioloissa ja joitain en ollenkaan? Joutuisinko marssimaan muiden tahdissa liian kovaa tai liian hitaasti? Miten lähtöjen ja iltojen rytmit sopisivat minulle? Ja sitten tiesin, että asvalttitiet ovat kavalia: niitä on helppo kulkea rivakasti ja pitkään, mutta ainakin tukevissa vaelluskengissä ne usein saivat jalkapohjat liekkeihin. Mitenköhän nyt?

Samalla olin tohkeissani. Olin saanut kutsun osallistua hyvään asiaan kiehtovassa ja tietorikkaassa seurassa. Saisin edetä hitaasti halki suomalaisen kulttuurimaiseman, josta ainakin siellä täällä osaisin kertoa jonkun anekdootin.

Yhytin pääjoukon perjantaina Turussa kauniissa toukokuun illassa. Into ja ilo edessä olevasta reissusta välittyi kaikista. Aamulla tapasin muut uudelleen Turun tuomiokirkon portailla, jossa Gustav Björkstrand puhui meille viisaita sanoja vaeltamisesta ja lopuksi kutsui pääalttarille siunattavaksi. Jokaiselle meillä on oma vakaumuksemme, mutta siunaaminen, latinaksi benedictio, sopi kaikille. Björkstrand korosti juutalaista ajatusta siunaamisesta tekona: hyvä on jo tapahtunut, kun sanat sanotaan. Ajattelin itse siunaamisen latinankielistä termiä, jonka kai voi kääntää suoraan ”hyvän sanomiseksi”. Runsaan pahansanomisen ja vihapuheen maailmassa on raikasta hyväksyä hyvän toivottaminen.

Vähän kahdeksan jälkeen suunnistimme Turusta ulos, etsimme tämän päivän katuverkon ja ulosmenoteiden seasta väylää, jota on kuljettu Turusta Viipuriin ainakin 1300-luvulta lähtien, monin paikoin varmasti jo aiemmin. Tietysti keskiajalta aina rautateiden rakentamiseen 1800-luvun jälkipuoliskolla vesitse kulkeminen oli useimmin kätevämpää ja tiet ja muut sisämaan väylät olivat parhaimmillaan talvella, kun maa oli jäässä. Kelirikkoajat olivat pitkiä ja kuivan kesän aikana tiet olivat ennemminkin kuoppaisia polkuja, joita jalka- ja ratsumiehet käyttivät ja vasta vähitellen niillä saattoi kulkea hevosvetoisilla kärryillä. Modernisoitumisen yksi moottori on ollut liikkumisen ja logistiikan vallankumous, jonka tajuaa konkreettisesti, kun lähtee itse pitemmälle taipaleelle jalan.

Patikoijalle syntyy samalla oma todellisuutensa ja oma tarkastelutapansa. Etäisyydet saavat eri merkityksen, maiseman kieli ja ihmisen toiminnan vaikutukset näyttäytyvät siinä eri tavoin. Kun kaupungin laita alkaa jäädä taakse, tilalle tulevat vielä liikennesolmut ja kauppakeskukset, kestää aika kauan, ennen kuin esiin tulee jotain sellaista, joka muistuttaisi useamman sadan tai edes viidenkymmenen vuoden takaista maaseutua. Siellä täällä asvaltoiduista teistä ja kevyen liikenteen väylistä erkanevat tienpätkät ja niistä kapenevat polut muistuttavat siitä, miltä vanha tie on näyttänyt.

Edellisenä päivänä ja vielä aamulla repun paino ja vaelluskenkien tuntu oli merkki vapaudesta. Vähitellen paino alkoi tuntua kipuna hartioissa ja raskautena askelissa. Piikkiön kirkon tuntumassa tajusin, että erikoinen pehmeyden ja kivun yhdistelmä jalkapohjissa kertoi vesirakkuloiden muodostumisesta. Onneksi pysähdyimme tauolle ja sain kanssavaeltajilta auliita neuvoja, miten hoitaa ensivaivoja. Ymmärsin myös vaihtaa uudet vaelluskengät lenkkareihin – uusien kenkien sisäänajo oli jäänyt liian lyhyeksi.

Kesäisen lämmin keli jatkui seuraavana päivänä ennallaan. Taivalsimme kauniiden peltoaukeiden ja pienten metsien halki Paimiosta Halikon kirkon kautta Saloon. Nyt olimme käytännössä koko päivän keskellä modernia varsinaissuomalaista maaseutua. Tunnistimme vanhan tielinjan mutkia ja jälkiä eri aikoina oiotuista rautatielinjauksista. Kuljimme ehkä vähän ripeämmin ja reitti oli ehkä aavistuksen lyhyempi – minun mittarini mukaan n. 28 km. Joka tapauksessa saavutimme ihastuttavan hotelli Fjalarin Salossa, asetuimme, peseydyimme ja laastaroimme rakkoja ennen kuin lähdimme yhdessä etsimään illallispaikkaa.

Paimiossa olimme saaneet ruuat Lähi-idästä tai Turkista tulleiden muuttajien kebab-ravintolasta, nyt meidät ruokki nuori nepalilainen mies.  Idyllisten Paimion ja Halikon kirkonkylien jälkeen Salo vaikutti kaupungilta, josta aiempi syke oli hiipunut, mutta vaikutelma saattoi olla väärä – sunnuntai-illan hiljaisuus on samaa melkein missä vaan Suomessa, ja samana se näyttäytyy vaeltajalle Euroopan maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Seassa on yritteliäisyyden ja aloitteellisuuden pilkahduksia ja sitten merkkejä periksi antamisesta. Olen kohdannut alkoholisoituneita pikkukyliä yhtälailla Ranskan Keskusylängöllä kuin keskellä viljavinta suomalaista maaseutua.

Kuljimme kahdessa päivässä noin 60 km, hartiat kipeytyivät, jalkoihin tuli rakkuloita ja sieltä täältä tuntui muuten hankalalta. Mutta mieli keveni. Jatkuva rasitus ja yksinkertainen ohjelma – liikkeelle, kohti seuraavaa etappia, omien voimien säätely – täyttivät päivät. Toki katselin maisemaa, kävin vilkkaita keskusteluja ja olin sitten hiljaa. Sulin osaksi ryhmää ja asetuin maisemaan ja irrottauduin muuten niin rautaisista mobiililaitteiden ja yhteydenpidon kahleista. Ruumis rasittuu ja kävelijän sielu vapautuu.