Romantiikan lapset

Olemme edelleen – halusimme sitä tai emme – valistuksen ja romantiikan lapsia. Moderni ja postmoderni maailma nakertaa ja muuntaa toki tuota kaksi ja puoli sataa vuotta vanhaa aatteellista laahusta. Kulutusta, elämyksiä ja yksilöllistä tyydytystä korostava kulttuurimme hitaasti hylkää osan perinnöstämme: Immanuel Kantiin perustunut velvollisuusetiikka on väistynyt yksilöllistä mielihyvää korostavan elämäntavan tieltä. Yksilöllisyyden voimakas arvostaminen on muunnelma romantiikan ajan poikkeusyksilön palvonnasta. Se mikä koski 1800-luvun alkupuolella taiteilijaneroja, koskee nyt meitä kaikkia. Jokainen meistä toteuttaa itseään ja yksilöllisiksi uskottuja tarpeitaan. Niitä toteuttaessamme ylläpidämme samalla yhä yhtenäisempää ja kollektiivisempaa kulutuskulttuuria, jossa jokainen tarjous ja mahdollisuus on tehty juuri Sinulle, yksilöllisten tarpeittesi mukaan räätälöitynä.

Valistuksen ja romantiikan jälkeläisiksi silti jäämme. Yhtäältä suurin osa yhteiskuntaa ja valtiota koskevista käsitteistämme (myös “yhteiskunta” ja “valtio”) saivat meille tutun sisältönsä 1700-luvun puoliväliin osuneen “satula-ajan” myötä. Käsityksemme kansalaisuudesta, valtiosta, taiteesta, taloudesta ja lähes kaikista inhimillisen toiminnan alueista ja niiden jakautumisesta omalakisiksi kokonaisuuksikseen juontaa jollakin tavalla 1700-luvun jälkipuoliskolle.

Luonnonmaisemat estetisoitiin uudella tavalla 1700-luvun kuluessa. Estetisointi liittyi uuteen kauneutta koskevaan ajatteluun: kauniin ajateltiin muodostavan oman kategoriansa, joka ei palaudu mihinkään muuhun inhimillisen ymmärtämisen tai toimimisen lajiin. Aiemmin taide ja kauneus olivat läheisessä yhteydessä moraaliin ja tieteeseen tai totuuden tavoitteluun. Nyt kauneuden tavoittelua alettiin pitää omana päämääränään, jonka moraaliksi riitti äärimmillään kauneuden tavoittelun kaiken oikeuttavuus ja totuudeksi “taiteen oma totuus”. Puhtaimmillaan tämä valistuksen ja romantiikan ajatus taiteellisen ja esteettisen toiminnan omalakisuudesta näkyi 1800-luvulla syntyneissä ajatuksissa “taiteesta taiteen vuoksi”. Taide oli oma päämääränsä vailla muita päämääriä.

“Taide taiteen vuoksi” koski vähitellen myös muita toiminnan aloja. Esimerkiksi vuoristoon ei enää suhtauduttu joko uskonnollisin tai tieteellisin motiivein. Huippujen tavoittelusta tuli päämäärä itsessään. Romanttisen runoilijan Samuel Taylor Coleridgen kertomus kiipeämisestään Scafellin huipulle Englannin järvialueella vuonna 1802 on ensimmäisiä kiipeilyitä pelkän kiipeämisen ja huipun tavoittamisen takia. Samalla Coleridgen kertomus sisältää juuren modernille itsensä toteuttamiselle. Kukin tavoittelee oman itsensä toteuttamista ja näkee maisemassa ja säässä heijastuman sisäisestä mielentilastaan. Nykyaikainen vaellusturisti on samanaikaisesti utilitaristi, joka “lataa akkujaan” jotta jaksaisi, ja romanttinen taiteilija, joka “toteuttaa itseään”. Utilitaristin ja romanttisen taiteilijan risteytys on tietysti moderni yksilöllisyyttään korostava kuluttaja ja elämysten etsijä.

Romantiikka oli teollistuvan ja modernisoituvan maailman aate. Samalla kun yhä useampi vauras länsimaalainen vapautui luonnonsykleistä, alettiin itse villiin “luonnolliseen luontoon” suhtautua ihaillen. Samalla kun modernin maailman vapaudet ja pakot lisääntyivät – yhtäältä aineellisen vaurauden suoma vapaus toimeentulon pakoista, poliittisten oikeuksien lisääntyminen ja yhteiskunnallinen vapaus ja vastuu – alkoivat hiukan paradoksaalisesti samaan aikaan yksilöllisyyden palvonta ja kadotetun yhteisöllisen elämän ihannointi. Moderni vapaus johtikin paratiisin kadottamiseen ja alkuperäisen yhteisöllisyyden menettämiseen. Tilalle tarjoutuivat muun muassa taiteelliset elämykset ja taiteeksi muunnetut seikkailut.