Rungius, Lucia ja maatumattoman ruumiin lumo

”Mennään vielä kerran!” Kymmenvuotias seuralaiseni pyytää kiertämään Pyhän Lucian kristalliarkun kolmannen kerran. Olemme Venetsiassa Pyhän Jeremiaan kirkossa, jonka etuosassa nähtävillämme on 300-luvun alussa marttyyrina kuolleen ylhäisen neidon hauraat ja kuivakkaat jäännökset. Lucia on puettu arvokkaan näköiseen punaiseen pukuun, kovin toisenlaiseen kuin Lucian päivän kulkueiden hohtavanvalkoiset asut. Vaatteen helman alta ojentuvat hauraan näköiset jalat, kädet on sidottu yhteen ohuella siimalla, kasvot peitetty metallisella naamiolla.

Kymmenvuotiaan päässä risteilee silmin nähden suuria ajatuksia: Miten tämä olento lasiarkussa liittyy koulun juhlasalissa vuosittain vietettyyn juhlaan? Elikö Lucia ihan oikeasti? Onko tuossa ihan varmasti se sama Lucia? Eikö sillä ollutkaan vaalea tukka? Maatumattoman ruumiin lumo käy selväksi. ”Mennään vielä kerran – pliis! Tää on varmasti viimeinen!”

Protestanttisessa pohjolassa pyhien jäännökset ovat harvassa, mutta on meilläkin ainakin yksi kirkonmies, joka on tullut maankuuluksi maatumattomasta ruumiistaan. Kirkkoherra Nicolaus Rungius ruumis lepää kaiken kansan kummasteltavana Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkossa.

Vuonna 1629 kuolleen kirkonmiehen muumioitunut ruumis löydettiin ilmeisesti isonvihan jälkeen 1700-luvulla. Sen jälkeen alkoi myös hänen maineensa kasvaa. Rungiuksen ihmeteoista ja väkevistä saarnoista alettiin kertoa pyhimysmäisiä legendoja ja hänen suuhunsa laitettiin suuria sanoja. Tunnetuin on kertomus, jonka mukaan Rungius lopetti erään saarnansa sanoihin: ”Jos sanani eivät ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, ruumiini ei mätäne.”

Rungius on kiinnostanut myös tutkijoita: selvitysten mukaan kirkkoherra kärsi ainakin osteoporoosista, liikalihavuudesta ja ilmeisesti myös keuhkotulehduksesta ja munuaiskivistä. Perinteentutkijalle vielä kiinnostavampaa on se, mitä kirkkoherralta puuttuu – oikea käsi – ja varsinkin tarinat sen kohtalosta.

Ainakin 1870-luvun puoliväliin asti Rungiuksella oli vielä kaksi kättä. Selityksiä toisen käden katoamiselle on monia, samoin syylliseksi epäiltyjä: laiska lukkari, venäläinen sotilas, saksalainen merimies, amerikkalainen turisti… Erilaisia versioita käden irtoamisesta löytyy myös kansanrunousarkistosta, jonne on päätynyt kaikkiaan nelisenkymmentä Rungiusta koskevaa mainintaa eri puolilta Suomea.

Viljakkalainen kertoja oli työnhakumatkalla Kemissä saanut tietää, että ”eräs juopunut tukkimies oli [..] siltä vääntänyt käden irti.” (1936)

Suonenjoella on kerrottu, että ”jätkät olivat kerran kurillaan menneet sitä katsomaan ja kiskaisseet toisen käden irti.” (1938)

Maaningalla tiedettiin, että ”kirkkoon tunkeutui humalainen merimies, joka sieppasi Rungiuksen arkustaan ja tanssitti sitä siellä kirkossa ja siinä irtosi toinen käsi.” (1961)

Terijoella taas kerrottiin ”pappilassa olleen kerran niin raa’an rengin, joka – vedon perästä – meni tanssittamaan pappia ja siinä rytäkässä katkesi papilta käsi.” (1935)

Useissa versioissa ruumiin häpäisijää odottaa vääjäämättä kauhistuttava rangaistus. Kannuslaisessa variantissa ruumiin tanssittajan – tällä kertaa erään kemiläisen miehen – kohtalo oli seuraavanlainen:

”Miehen sanotaan heti sen jälkeen saaneen vaikeita vammoja ja tulleen lopulta hulluksi.” (1935)

Toisinaan kirkkoherra näyttää olleen hämmästyttävästi aikaansa edellä: Simossa Rungiuksen tiedettiin julistaneen ”Laestatiuksen oppia”. Ruumiin häipisijäkin tunnettiin nimeltä:

”Kemissä joku mies ’raatarin Matti’ ja yksi muu olivat päissään tanssauttaneet sitä ruumista ja siltä oli lähtenyt toinen käsikin pois. Se tanssauttaja oli sitten tullut päävikhaan.” (1935)

Rungiukseen liittyvistä legendoista kirjoittaneen Maija Kallisen (1990) mukaan ruumis on ollut halukkaiden nähtävissä mahdollisesti jo 1700-luvulta asti, mutta maanlaajuinen nähtävyys ja lehdistön lemmikki siitä tuli vasta 1900-luvulla. Ainakin menneinä vuosikymmeninä ”muumiopappi” on ollut Pohjois-Suomessa myös suosittu luokkaretkikohde: ensin mentiin Rungiuksen luo Keminmaalle, sen jälkeen ostamaan Snöreä Haaparannalle. Rungiuksen vetovoimaa ei ole heikentänyt edes se, ettei hänen ruumiinsa ole suinkaan ainoa kirkon lattian alta löytynyt hyvin säilynyt ruumis.

Lisäjulkisuutta Rungiukselle toi 1970–1980-luvuilla ryöpsähtänyt kiista sitä, tulisiko makaaberiksi tuomittu muumioiden näytteillä pito kieltää lailla. Reliikkejä vierastava luterilainen kirkkokaan ei lopulta halunnut luopua väsymättömästä saarnaajastaan. Edelleenkin Rungius näyttää kelpaavan kirkolle paitsi matkailuvalttina myös uskon julistajana. Keminmaan seurakunnan sivuilla viitataan kirkkoherran kuuluisaan lupaukseen ruumiinsa säilymisestä: ”Nikolaus Rungiuksen julistuksen totuuden voi käydä toteamassa Pyhän Mikaelin kirkossa Kemijoen törmällä.”