Saanko laulaa laulujasi?

Olen erilaisissa tilanteissa laulanut julkisesti tai puolijulkisesti ainakin virolaisia, norjalaisia, marilaisia, bulgarialaisia, inkeriläisiä, karjalaisia, venäläisiä, nepalilaisia, unkarilaisia ja ruotsalaisia perinteisiä lauluja. Saamelaista joikua tai romanien lauluja en ole. Syyt tälle ovat monimutkaisia, mutta pohjimmiltaan ne liittyvät kulttuurien välisiin historiallisiin suhteisiin ja siihen, miten erilaiset ihmisryhmät omat perinteensä nykyhetkessä kokevat.

Oletan, että moni saamelaisista ja romaneistakin kokisi loukkaavana, jos suomalaisena esittäisin heidän perinnettään julkisesti. Suoraan en ole tästä kysynyt. Asetelma on kuitenkin monimutkainen ja hyvin tilannesidonnainen. Olen esimerkiksi nähnyt upean konserttitallenteen, jossa saamelainen Mari Boine laulaa taustallaan joikaava Norjan radion sinfoniaorkesteri, ja saamelaisen yleisön silmissä näkyy kyyneleitä. Toisaalta en aina ole varma, teenkö oikein opettaessani tai havainnollistaessani inkeroisten tai karjalaisten lauluja: ne eivät ole millään tavalla omaa perinnettäni, vaikka ovat tulleet rakkaiksi.

Tutuilta muusikoilta on viime aikojen kiristyneessä ilmapiirissä kyselty, onko suomalaisella ylimalkaan oikeutta esittää vaikkapa bulgarialaisia tai marilaisia lauluja. Pitkälle vietynä ajatus on pelottava: saako Pohjanmaalta kotoisin oleva ihminen esittää ainoastaan omaa perinnettään – rekilauluja, arkkiveisuja ja vanhoja virsiä? Olisivatko nekin liiaksi muiden, kun laulujen muodot on kuitenkin aikoja sitten omaksuttu toisaalta? Etenkin viime vuosien nationalististen ja rasististen virtausten myötä vaikeatkin keskustelut kulttuuriperinteistä, valtasuhteista ja Suomen alueilla vaikuttaneiden kulttuurien historiallisista suhteista ovat tarpeen. Oman ja vieraan rajoja, kohtaamisia, vaikutteiden kulkemista ja ymmärtämisten mahdollisuuksia on syytä pohtia, ja yhtä lailla sitä, mikä kaikki voi eri tilanteissa loukata tai vahingoittaa.

Saamelaisten ja romanien osalta nykytilanteeseen heijastuu pitkä, kipeä historia. Ruotsin, Suomen, Norjan ja Venäjän valtakunnat ovat vuosisatojen mittaan monin tavoin polkeneet vähemmistöryhmiensä asemaa. Ihmisten luurankoja ja heidän pyhiä esineitään on keräilty pääkaupunkien museoihin, lapsia on sivistämisen nimissä erotettu vanhemmistaan, kielestään ja yhteisöistään. Vähemmistökulttuureita on eri yhteyksissä esitetty toisaalta villin eksoottisina matkailuvaltteina, toisaalta primitiivisinä, alkukantaisina kuriositeetteina. Suomen Lapissa käydään paraikaa kovaa ja monisyistä kamppailua siitä, ketkä kaikki ovat saamelaisia. Lisäksi sekä saamelaisten että romanien julkisella pilkalla on pitkät juuret. Tältä pohjalta on selvää, että esimerkiksi keskeisten nykysaamelaisuuden symbolien kuten joiun tai saamenpuvun ja sen asusteiden käyttö suomalaisissa sketseissä, matkailumarkkinoinnissa tai julkisuudenhenkilöiden edustusasuina on saamelaisnäkökulmasta katsottuna omimista, vääristelyä ja halventamista.

Erityisen visainen kysymys eri perinteiden symboliarvoista on kansanmusiikin harrastajille ja ammattilaisille. Nykykansanmusiikki sijoittuu tavallaan kahden maailman välille. Taiteen piirissä on vapaus soveltaa vaikutteita kaikista mahdollisista suunnista ja rikkoa rajoja, mutta kansanmusiikin opetuksessa on parhaimmillaan läsnä myös tietoisuus siitä, mitä erilaiset perinteet eri ryhmille merkitsevät ja minkälaisia painolasteja ne voivat kantaa.

Jonkun muun kuin omaan taustaan kuuluvan perinteen esittämisen voi mieltää tiedon välittämisenä ja arvostuksen osoituksena: katsokaa, näin upeita ilmaisun tapoja tämä ryhmä on kehittänyt ja pitänyt yllä! Toisaalta etenkin vähemmistön perinteen esittäminen voidaan helposti kokea myös perinteiden omimisena tai vääristelynä. Yksikin esitys voi tulla ymmärretyksi kummastakin suunnasta, kuulijan lähtökohdista ja esityskontekstista riippuen. Tilanteeseen vaikuttaa myös se, kuinka hyvin esittäjä tuntee ja taitaa esittämänsä perinteen, mikä on hänen henkilökohtainen suhteensa kyseiseen perinteeseen, miten hän esityksensä sanoilla tai eleillä kehystää ja kuinka kaupallinen esitys on.

Suullisiin, perinteisiin laulukulttuureihin on aina kuulunut se, että ihmiset ovat kuunnelleet, tulkinneet, kääntäneet, muokanneet ja ottaneet omaksi naapurien ja etäisempienkin ryhmien lauluja. Vieraiden laulujen laulaminen on parhaimmillaan yritys ymmärtää toisia ja heidän tapojaan ajatella ja tuntea. Musiikkiperinteet eivät ole jähmeitä, selkeärajaisia kokonaisuuksia, ja yhteisöjen sisälläkin on usein ristiriitaisia näkemyksiä oman perinteen käytöstä ja rajoista. Monet ”suomalaisen kansanmusiikin” sävelmät ja tarinat ovat yleiseurooppalaista kulkutavaraa. Jotkut luterilaiset virsisävelmät ovat alkujaan kuuluneet maallisiin tanssilauluihin. Romanit ovat sekä omaksuneet asuinseutujensa lauluja että kehittäneet niitä ja opettaneet edelleen. Usein on mahdotonta sanoa, mistä tietty sävelkulku, rytmi tai äänenkäytön tapa pohjimmiltaan on lähtöisin.

Itseäni on viime aikoina mietityttänyt, mikä kaikki missäkin perinteessä kantaa symbolista tai emotionaalista latausta. Laulu koostuu monesta tasosta: kielestä ja sen sanoista, sisällöstä, rytmistä, melodiasta, eleistä ja äänenkäytön tavoista. Yhdessä ja paikoin erikseenkin ne kantavat yksityisiä ja jaettuja tunteita, muistoja ja identiteettejä. Lisäksi lauluperinteisiin kuuluu paitsi perinteisten laulujen toistaminen, myös niiden uudelleen tulkitseminen ja uuden luominen vanhan pohjalta. Uusikin laulu voi olla osa perinnettä.

Olisi kovin hyödyllistä saada eri vähemmistöryhmien edustajilta kommentteja erilaisten lauluperinteiden käytön hienovaraisista ja tilannesidonnaisistakin rajoista. Missä kohdissa kulkevat lauluperinteiden, laulun lajien ja niiden käytön rajat? Minkälaisissa tilanteissa valtakulttuurin edustajan on mahdollista loukkaamatta kertoa vähemmistön lauluperinteestä, demonstroida sitä, ehkä jopa esittää perinnettä tai käyttää joitain sen piirteitä – vaikkapa vain äänenkäytön tapaa tai sen häivähdystä – uuden musiikin tekemiseen? Onko koskaan?

Ja kaikille keskustelijoille kulttuuri-identiteetistä riippumatta muistutuksena: tämä aihepiiri osuu helposti henkilökohtaisiin ja kipeisiin kohtiin. Sanokaa suoraan, mutta olkaa kilttejä.

Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Kati Kallion blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

28.2.2024 - Blogi

Kanteletar nyt

27.2.2024 - Uutiset

SKS keskittää arkistotoiminnot Helsinkiin

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?