Sauna, suviseurat ja drag show

Muutamia vuosia sitten lähdin Minnesotaan Fulbright-stipendiaatiksi, suomen kielen ja kulttuurin lähettilääksi. Minnesotan yliopistossa on Yhdysvaltojen suurin suomen kielen opinto-ohjelma: opiskelijoita oli viitisenkymmentä kolmella eri vuosikurssilla.

Kielen opettajana olin aloittelija ja kulttuurin lähettiläänä oli paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut. En ollut etukäteen osannut edes ajatella asiaa – mitä kulttuuri on, mikä on kulttuuria minussa ja minua kulttuurissa.

Eräänä iltana luentotauolla yksi opiskelijoista lähestyi minua. Jo kaukaa näki, että asia oli tärkeä. Nuori suomen kielen opiskelija halusi tietää, olenko koskaan ollut suviseuroilla ja mitä ajattelin niistä. Tunsin oloni avuttomaksi, ja samankaltainen tilanne toistui eri yhteyksissä monta kertaa: mitä tehdä, kun innokas ja kielitaidossaan pitkälle ehtinyt osa opiskelijoista halusi jakaa kanssani kokemuksia sellaisesta Suomesta, jota en ole koskaan tuntenut.

Syksyn edetessä alkoi myös tuntua, että omasta kulttuuristaan piti välillä vieraantua – esimerkiksi osatakseen kerta toisensa jälkeen innostua, kun joku opiskelijoista kertoi käyneensä viikonloppuna saunassa. Kunnolliseen saunaan minäkin kaipasin, ja sen ikävän keskellä saunoista ja saunomisesta puhuminen kulttuurilähettiläänä lähinnä kyllästytti.

Alkusyksystä olin mukana yliopistolla järjestetyssä Suomi-illassa: J. Karjalainen soitti säveltämäänsä hillbilly-musiikkia ja katsoimme yhdessä Erkki Määttäsen Toivola – Land of Hope -dokumentin (2007). Ohjelman olin nähnyt jo Suomessa ja hämmentynyt siitä: dokumentin pohjois-michiganilaisilla on oma Suomensa ja suomalaisuutensa, joiden merkitys on toisenlainen kuin minulla. En tiennyt, miten heidän ”suomalaisuutensa” merkitys oli kytköksissä siihen Suomeen, josta tulin. Ja lopulta, mikä se minun Suomeni sitten oli. Tämä on kysymys, jonka olen osannut esittää itselleni vasta Minnesotan vuoteni jälkeen, ja saanut tehdä niin uudelleen ja uudelleen.

Elokuvaillasta pakenin pyörällä pitkin loputtoman pitkää katua, ohi suurimman koskaan näkemäni McDonaldsin, Townhouse-nimiseen homobaariin. Samaan kapakkaan hakeuduin kuin suojaan monta kertaa lukuvuoden aikana. Kaiken vieraan keskellä siellä oli koti, alakulttuuri, johon itsestään selvästi kuuluin.

Muistan Townhousen SKS:n pikkujoulujen drag queen -esityksessä. Jouluvalaistussa juhlasalissa tunnen ympyrän sulkeutuneen. Sali on vaikea tila esitykselle, joka on intensiivisimmillään pienissä baareissa. Silti tunnen yhtäkkiä olevani kotona, jotenkin moninkertaisesti.

Omakin kulttuurimme on koti ja vieras manner – yhtä aikaa – ja minun SKS:aani mahtuvat kulttuurini monet puolet. SKS kysyy kanssani samoja kysymyksiä: mitä on suomalaisuus, ketkä ovat suomalaisia, keitä me suomalaiset sitten olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.

Ajattelen suviseuroista kysynyttä poikaa ja Toivola-dokumentin amerikansuomalaisten muistettua ja kuviteltua suomalaisuutta ja haluan omasta puolestani oppia tuntemaan senkin Suomen ja suomalaisuuden, josta en vielä tiedä mitään.