Seksuaalivähemmistöjen historiaa

Akatemiatutkija Tuula Juvonen kertoo Vauhtipyörässä, Työväenmuseo Werstaan asiakaslehdessä (2013), kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tallentaminen käynnistyi. Werstas on vuodesta 2002 kerännyt LHBT-ihmisten elämästä kertovaa aineistoa. Ensi kesänä kokoelmista järjestetään Hilpeys ja ennakkoluulo -näyttely. Werstas tekee tärkeää työtä, Juvonen muistuttaa, ensimmäisenä suomalaisena museona tällä saralla.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa on talletettu aikaisemminkin. Siinä missä Werstas on 2000-luvulla kutsunut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä luovuttamaan elämästään kertovaa aineistoa, edellisellä vuosisadalla muistiaineistojen reitti arkistoihin oli toisenlainen. Olennaista oli silloinkin vähemmistöihin kuuluneiden oma aktiivisuus kerätä ja tallettaa arkistoaineistojaan.

Monien muiden arkistojen tavoin myös kirjallisuusarkistossa on kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja, käsikirjoituksia, jotka kuvaavat sellaisia tunteita ja kokemuksia, joita ei ollut aikanaan mahdollista ilmaista julkisuudessa – tai omassa lähipiirissäkään. Kaunokirjallisuus ja yksityinen kirjoittaminen, päiväkirjan pitäminen, ovat olleet välineitä viestiä ja tallettaa tällaisiakin kokemuksia. Kaunokirjallisuudessa tämä on voinut tapahtua enemmän tai vähemmän kätketysti, yksityiset merkinnät taas on pidetty katseilta piilossa.

Kirjallisuusarkistoon kirjailijat ja kulttuurihenkilöt ovat voineet tallettaa aineistojaan, koska ovat itse saaneet päättää niiden käytöstä. Aineistoon tutustumisen on saanut tehdä luvanvaraiseksi tai aineiston on voinut sulkea kokonaan tietyksi ajaksi, vuosikymmeniksikin. Luottamuksellisuus on ollut ehto aineistojen saamiselle arkistoon ja siten niiden säilymiselle jälkipolville. Arkistossa aineistoja ei ole seulottu sen perusteella, mitä aiheita niissä käsitellään.

Osa seksuaalivähemmistöjen historiasta kertovista aineistoista on ollut pitkään avointa kenen tahansa arkistojen yleisiin käyttösääntöihin sitoutuvan tutkittavaksi. Monet rakkauskirjeet ovat odottaneet lukijaansa jo sellaisilla vuosikymmenillä, jolloin seksuaalivähemmistöjen asema oli paljon huonompi kuin nykypäivänä. Esimerkiksi Sirkka Kukkosen ja Helvi Juvosen arkistot – kirjeenvaihtoa, valokuvia ja asiakirjoja – ovat olleet kirjallisuusarkistossa vuodesta 1977 lähtien, jolloin ne sinne Sirkka Kukkosen jäämistöstä tulivat. Hiljaisuus tällaisten aineistojen ympärillä ei ole koskaan perustunut vain tai ehkä edes ensisijassa lakeihin tai arkiston tai jonkin muun instituution sääntöihin. Se on ollut tutkijoiden ja heidän yleisönsä valinta, joka on tehty aina uudelleen.

On hienoa, että 2000-luvulla museot ja arkistot voivat kerätä ja tallettaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa avoimilla keruukutsuilla. Uudenlaisen avoimuuden ja ymmärryksen taustalla on hiljainen kehitys, joka arkistoissakin on tapahtunut yleisen ilmapiirin avautumisen myötä. Samalla vuosikymmeniä arkistojen hallussa olleita aineistoja on mahdollista nostaa esiin ja tutkia uudella tavalla. Toivottavasti uudet näyttelyt ja keräykset tuovat vähemmistöjen historiasta kiinnostuneita lukijoita myös varhaisempien arkistoaineistojen äärelle. Niiden kokoaminen, tuominen arkistoihin ja tapa, jolla ne kommunikoivat, ovat oma merkittävä lukunsa suomalaista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historia.