Taianomaisuus, väärät rituaalit ja suomalaisten epäjumalat

Mikael Agricolan Daavidin psalttarin käännöksen (1551) alkupuhe on suomalaisen uskontohistorian klassikko. Se kertoo ensin proosamuodossa psalmien merkityksestä ja laulamisesta, Daavidin vaiheista ja sitten runomuotoisessa osassa Agricolan omasta tuotannosta, psalmien antamasta lohdusta ja suoranaisesta avusta vastoinkäymisissä. Agricola päättää runon luettelemalla hämäläisten ja karjalaisten epäjumalat ja kertoo pakanallisesta ja katolisesta kuvainpalvonnasta.

Teksti on oiva esimerkki kansanomaisen ja oppineiden kulttuurin risteytymisestä. Teemaa käsitellään SKS:ssa kaikille avoimessa seminaarissa suomenkielen, Agricolan ja Lönnrotin päivänä 9.4.

Edward Muir esittää teoksessaan Ritual in Early Modern Europe (Cambridge University Press, 2nd ed. 2005), että tarve määritellä rituaali yleisenä käsitteenä syntyi vasta uuden ajan alussa. Yhtenä syynä oli reformaattorien huoli siitä, että heidän tulkintansa mukaisesti aito ja alkuperäiseen jumalalliseen ilmoitukseen perustuva uskonharjoitus oli sekoittunut erilaisiin taikauskon muotoihin ja ”tyhjiin seremonioihin”. Itse asiassa edelleen usein esiintyvä seremonioiden ja muodollisten menojen torjunta juontaa juurensa uskonpuhdistajiin ja erityisesti heidän kiivaimpiin seuraajiinsa puritaaneihin. Toisena syynä rituaalin käsitteen muotoutumiseen oli katolisten lähetyssaarnaajien hämmennys, kun he kohtasivat Uudessa maailmassa ja Aasiassa lukemattomia uskonnollisen elämän muotoja ja heille tuli tärkeäksi kyetä erottamaan oma uskonharjoituksensa taikauskoisista tai pakanallisista muodoista. Rituaalien merkitys korostui itse rituaalisen toiminnan kustannuksella – rituaaliin ei voinut osallistua ottamatta kantaa sen kantamaan merkitykseen. Sekä vakavista uskonnollisista menoista että karnevalistisesta nurin kääntämisestä tuli uudella tavalla vaarallista ja torjuttavaa.

Mikael Agricola osallistui samaan pyrintöön. Hänelle oli tärkeää kyetä erottamaan ”oikeat” kristinuskon harjoittamisen tavat ”vääristä”. Toisin kuin usein ajatellaan, Agricolaa ei näytä kiinnostaneen suomalaisten vanhat uskomukset tai tavat sellaisenaan eikä hän oikeastaan edes erotellut ”pakanallisuutta” vääräoppisista kristillisistä muodoista. Pikemminkin hän rinnastaa kansanomaisen taikauskon ja katolisen kuvainpalvonnan. Agricola ei näytä epäilevän, ettei maailma olisi sakeana erilaisia näkymättömiä voimia ja henkiä. Kristityn oli pidettävä huolta, että osasi oikealla tavalla turvautua kristinuskon jumaluuteen eikä harhautua hakemaan apua ihmistä kadotukseen kiskovilta pahoilta voimilta.

Perimmiltään Agricola näyttää jakavan saman taianomaisen ja maagisen todellisuuskäsityksen kuin ne entisaikojen hämäläiset ja karjalaiset, joita hän kuvaa. Hänen suomentamansa ja osin kokoamansa uskonnolliset kirjat antavat tarkkoja ohjeita, minkälaisin rituaalein ja millä sanoilla tuonpuoleisiin voimiin vaikutetaan niin, että pahat henget saadaan karkotettua ja hyvät voimat taivutettua omalle puolelle.

Instituutioiden ja kirjallisen kulttuurin tukema ja välittämä suuri traditio ei ollut sen vähemmän taianomaisuuden läpitunkema kuin pieni traditio, jota suulliset paikallisyhteisöt ja heidän rituaalinsa ja perinteensä kannattelivat.

Mikael Agricola osallistui alkupuheellaan oppineiden aikalaistensa yhteiseen huoleen oikean ja väärän palvonnan erottamisesta.