Tuntematon kirjallisuus

Sillä on merkitystä, mitä kirjaa luet. Enkä nyt aio syventyä siihen, miten lukemamme kirjat meitä muuttavat, vaan siihen, ettei ole ihan sama, mitä versiota (kirjan kappaletta) jostakin kirjasta luet. On hyvä tietää, että kirjojen tekstit voivat elää painoksesta toiseen.

Tällainen tiedostamisen vaatimus saattaa peruslukijasta tuntua jopa snobismilta, mutta ei se sitä ole. Käsittääkseni esimerkiksi maalaustaiteen puolella on todellakin aika paljon väliä sillä, mitä versiota jostain maalauksesta tarkastellaan. Ja elokuvastakin katsotaan mieluummin täysimittaista ohjaajan versiota eikä mitenkuten saksittua ”lyhäriä”.

Kirjallisuuden puolella kysymystä ei pidetä lainkaan niin tärkeänä. Olen lukenut useita kirjallisuuden tutkimuksiakin, joissa ei ole mainittu sitä, mitä laitosta tutkittavasta teoksesta käytetään. Vaikka kirjallisuudessa se nimenomaan pitäisi ottaa huomioon, ja yhä enemmän tutkimuksessa otetaankin. Tavallisille lukijoille ajatus ei kuitenkaan ole ollenkaan itsestään selvä.

Koska kirjallisuus leviää lähtökohtaisestikin kopioina, on selvää, että se on altista tahattomille, muun muassa ladonnassa tapahtuville muutoksille. Lisäksi suosituista teoksista ilmestyy usein uusia painoksia, joihin kirjailija itsekin saattaa tehdä muutoksia, tai ainakin hyväksyä ne. Tämä on ihan tavanomaista kirjallista elämää, mutta tavanomainen kirjan lukija ei sitä välttämättä huomaa.

Esimerkiksi kaikkien suomalaisten tuntemasta Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on olemassa useita eri laitoksia, joiden tekstit poikkeavat toisistaan. Tämä lienee ainakin Linna-harrastajien tiedossa, mutta paljon ei ole pohdittu, mitä se käytännössä vaikuttaa. Otetaanpa tarkasteluun vaikkapa kuuluisa pulkanvetokohtaus eli alikersantti Lahtisen monologi.

Tiedossa on, että kyseinen monologi oli käsikirjoituksessa (julkaistu Sotaromaani-nimellä, 2000) huomattavasti laajempi kuin ensipainoksessa. Tämä on ihan normaalia kustannustoimittamista: käsikirjoitukseen tehdään muutoksia ennen julkaisemista kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyönä. Tässä tapauksessa monologia pidettiin kaiketi poliittisesti liian suorasukaisena, joten alun perin sitä ehdotettiin poistettavaksi kokonaan. Siihen kirjailija ei suostunut, mutta lyhensi monologia huomattavasti.

Kun teos alkoikin myydä hyvin eikä Lahtisen hahmo ollutkaan lukevan yleisön mielestä liian kommunisti, Linna sai luvan ”palauttaa” tekstiä kyseiseen monologiin. Mutta ihan samanlaajuista siitä ei tullut kuin käsikirjoituksessa oli ollut. Kun ensipainoksessa Lahtinen jupisee yhden 79 sanan repliikin, 10. painoksessa se on saanut seurakseen toisen repliikin, jossa on 138 sanaa. Käsikirjoituksessa jupinan laajuus oli vielä 100 sanaa sitäkin suurempi.

Ensimmäinen uusi versio tuli siis 10. painokseen, joka ilmestyi helmikuussa 1955. Sitä ennen oli jo ilmestynyt 90 000 kappaletta Tuntematonta sotilasta (1. painos tuli joulukuussa 1954). Muutoksista ei kuitenkaan ilmoitettu mitään lukijoille, edes painostiedossa ei lukenut ”korjattu”, ”tarkistettu” tms. Ainakin keväällä 1955 lukijat lukivat siis eri versioita tietämättä asiaa ja saivat alikersantti Lahtisesta erilaisen kuvan; toiset suulaamman, toiset hiljaisemman. 10. painokseen oli myös kolme kielimiestä tehnyt murretarkistuksia – eniten muutoksia tehtiin Rokan ja Hietasen repliikkeihin – mutta niistäkään ei kirjoissa sen kummemmin mainittu.

Ensipainoksessa Lahtisen monologi sisältää vain jupinan kunnanpösön viljantrokausrahoista sekä ”järjellisen ihmisen” ihmettelyn maailmanmenosta ja ”tämmösen perkeleen kelkan” vetämisestä. Myöhemmässä versiossa samainen ”järki-ihminen” ihmettelee myös ahkiossa olevia lapiota ja rautakankea sekä ”tota perkeleen pruuttaa”. Lahtinen vastaa ”järki-ihmiselle” lapion ja rautakangen käyttötarkoituksesta (”juveta ittensä maan sisään ettei tapeta”), mutta ”pruutan” käytön hän jättää avoimeksi (”Mitä tehdään? Kylläs pian näät…”). Repliikin toisessa osassa Lahtinen kommentoi koti–uskonto–isänmaa-motivointia sekä pastorin kehotusta vanhempien (”ämmänkropsan”) puolustamisesta. Repliikki päättyy kerjupoikien kokoisten kantojen manaamiseen.

Myöhemmän version laajennuksissa on siis pääasiassa kyse asioiden selventävästä esittelystä, niiden yksityiskohtaisemmasta käsittelystä. Toisaalta kuolemisen ja tappamisen teemaa ei ensipainoksen monologissa ole oikeastaan lainkaan, mutta myöhemmässä versiossa se nousee esiin. Käsikirjoituksessa tämä tematiikka oli vieläkin selvempää, paitsi ”pruutan” käytön suhteen (”sillä tapetaan ihmisiä”), myös teloitusuhan muodossa (”Saa ammuttaa jos ei tottele.”).

Yhteiskuntakritiikkikin on laajempaa myöhemmässä versiossa, viljantrokauksen lisäksi käsitellään yleisellä tasolla sodan oikeutusta. Käsikirjoituksessa tämäkin oli vielä yksityiskohtaisemmin esitetty ”mettäherrojen” ja ”isojen herrojen ja niitten huorien” tarpeina, joiden takia ”täällä ihmisiä tapetaan”.

Painettuihin versioihin ei missään muodossa päätynyt käsikirjoituksessa monologin päättävä uhina

Ensipainoksen lukijat saivat siis Lahtisesta varsin lauhkean kuvan. Hänen vihansa kohdistuu lähinnä trokaamiseen ja turhaan touhuamiseen, jotka ovat kaikille helposti hyväksyttäviä inhokkeja. Kymmenennen painoksen jälkeen Lahtinen muuttuu raaemmaksi, omaa kuolemaansakin pohtivaksi, ja kiukun kohteeksi nousee nyt selvemmin koko sota ja sen syyt eikä vain kelkan edestakainen vetäminen. Myöhemmästä versiosta on myös helpompi havaita tämän monologin rakenteellinen motiivi: se on Lahtisen joutsenlaulu, jonka jälkeen hän saa luodin liian terävään päähänsä. Selvästi on siis eroa sillä, minkä version mukaan mielikuvansa alikersantti Lahtisesta muodostaa.

In memoriam Janne Heikkinen (1968–2013)