Tylypahkasta Talvivaaraan

Ei, Harry Potter ei ole tulossa pelastamaan Suomen kaivosteollisuutta, vaan tarkoitukseni on jatkaa keskustelua siitä, miten luemme kirjoista eri versioita, muttemme välttämättä huomaa sitä.

Käännöskirjallisuus tuo tähän soppaan oman lisänsä. Lähtökohtaisestihan jokainen käännös on alkuteoksen mukaelma tai tulkinta. Kun luemme käännöstä, saamme vain ohuen käsityksen alkuperäisestä teoksesta. Emme tiedä juuri mitään teoksen alkukielisistä ulottuvuuksista, emmekä tiedä, onko jotain käännetty virheellisesti tai jäänyt vahingossa pois. Jos havaitsemme jonkin käännösvirheen lukematta alkukielistä versiota, virheen täytyy olla jo todella paha. Toisaalta oikein huono käännös tekee tekstistä lukukelvottoman.

Myös tarinan kulttuurista ympäristöä saatetaan muuttaa käännösten myötä. Tämä lienee ollut yleisempää 1900-luvun alussa, mutta nykyisin pääasiassa lasten kirjoissa, joissa tekstiä monesti kotiutetaan ymmärrettävämmäksi. Tämä johtuu siitä, että alkukieliselle lukijalle tekstissä saattaa olla jokin täysin jokapäiväinen asia, joka onkin käännöskieliselle lukijalle uppo-outo eikä tekstissä ole tilaa selittää sitä kovin tarkasti. Esimerkiksi englantilainen maitopullopalvelu on suomalaisesta näkökulmasta hyvin kummallinen, tai vastaavasti jos suomalaisessa tarinassa lapset syövät salmiakkia, se ei ulkomaiselle lukijalle ole lainkaan jokapäiväistä.

Periaatteessa käsitän tämän kulttuurisen mukauttamisen, mutta eikö silloin jätetä hyödyntämättä mahdollisuus maailmankuvan avartamiseen ja kulttuuriseen kommunikointiin. Ruokkiiko tällainen käytäntö jopa rasismia? Muutetaan tekstiä suomalaisemmaksi, jottei se vain häiritsisi lukijaa vierailla piirteillään?

Itseäni häiritsee aina silloin tällöin nimien suomalaistaminen. Lasten kirjoissa sen vielä ymmärtää, kuten Harry Pottereissa, mutta niissäkin jotkin ratkaisut mietityttävät. Kehuttu ja kiitetty Jaana Kapari-Jatta teki mielikuvituksellista ja hienoa työtä Potterien parissa ja julkaisi kääntämisestään kirjankin (2008), joka osoittaa, kuinka haasteellinen ja monimutkainen käännösprosessi voi olla. Vaikka kirja onkin selvästi suunnattu Potter-faneille, siinä on myös paljon periaatteellista selvitystä käännöstyöstä. Potterien kaltaisten kielellä leikittelevien tekstien kääntämisessä kääntäjällä onkin todella iso rooli.

Esimerkiksi tällaisen kirjan henkilönimien suhteen on tehtävä valintoja, mitkä käännetään ja mitkä ei, mutta aukottomaan loogiseen järjestelmään ei ehkä ole mahdollistakaan päätyä (paitsi tietysti jättämällä kaikki kääntämättä). Kapari-Jatan johtava periaate kaikessa Potter-kääntämisessä oli tekstin tulkinta siten, että suomalainen lukija saisi samanlaisia elämyksiä kuin alkukielinenkin. Nimistä Kapari-Jatta sanoo kääntäneensä ne nimet ”jotka tuntuivat pyytävän, että ne käännettäisiin”. Tällaista periaatetta on tietysti helppo arvostella, mutta toisaalta kokeneen kääntäjän mutu-tuntuma on yleensä erinomainen. Joitakin käännöksiä olen silti jäänyt ”harmittelemaan”.

Yksi romaanisarjan keskeishenkilöistä, ”hyvis-pahis” Severus Snape on suomeksi Severus Kalkaros, joka ensimmäisessä Potter-kirjassa esiintyy pelkällä sukunimellään. Suomennoksessa sukunimi viittaa selvästi ”kaksikieliseen” ja ”myrkylliseen” käärmeeseen (engl. snake), mutta alkuperäisellä nimellä on toisenlainenkin yhteys hahmon olemukseen: engl. snape ’olla kova, moittia, herjata, tölviä’ (käsittääkseni myös etunimi liittyy tähän merkityspesyeeseen, koska engl. severe ’ankara, armoton’). Molempia assosiaatioita on tietysti suomessa vaikea liittää yhteen, mutta miksi juuri ”Kalkaros”? Kalkkarokäärme kun ei tietääkseni liity brittiläiseen luontoon sen paremmin kuin suomalaiseenkaan. Nimi on myös huomattavasti pidempi kuin alkuperäinen. Olisi edes ”Kärmes” vai olisiko se ollut jo liian suomalainen…

Toisessa tällä hetkellä suositussa fantasiakirjasarjassa, George R. R. Martinin ”Tulen ja jään laulu” – paremmin tunnettu nimellä ”Valtaistuinpeli” (Game of Thrones) – kääntäjä Satu Hlinovsky on kääntänyt suuren osan tarinan paikannimistä. Niinpä sarjan tarina alkaa Talvivaarasta (Winterfell) ja siinä esiintyvät mm. Karhusaari (Bear Island) ja Piikki (Pyke). Lähtökohtana on kaiketi ollut tunnistettavia englannin sanoja sisältävien paikannimien kääntäminen mutta tätä ei ole ihan systemaattisesti seurattu. Joka tapauksessa periaate muuntaa mielestäni kirjasarjaa jotenkin ”lapsellisemmaksi”, jota se ei sisällöltään todellakaan ole. Ehkä tämä on fantasia-genren traditio, jolla lienee juurensa J. R. R. Tolkienin ”Taru sormusten herra”-trilogiassa. Ja onhan se jännittävää seurata, käykö Suomen Talvivaaralle samoin kuin Westerosissa sijainneelle kaimalleen…