Väinämöinen virret takoi – mitä teki Agricola?

Suomenkielisen Psalttarin esipuheessa Mikael Agricola piirsi kuvan hämäläisten ja karjalaisten jumaljoukosta. Näiden seassa oli myös suuri laulajaheeros Väinämöinen: ”Äinemöinen wirdhet tacoi.” Psalttarin muodostavat psalmit ovat myös täynnä musiikkia: kanteleita, huiluja, harppuja ja ”trumpuja.” Muutoin ei laulaminen juuri Agricolan teksteissä näy.

Runouden yhteydessä suomen kirjakielen juhlittu isä on ollut tapana ohittaa hymähdelleen. Mikael Agricola, jonka runot esipuheissa olivat kömpelön hakkaavaa knittelimittaa, tavut sikin sokin, ja joka käänsi mitallisiakin katolisia hymnejä suorasanaiseen muotoon. Joskus myös ihmetellään: miksi keskeisten pyhien tekstien suomentaja ei suomentanut myös luterilaisia virsiä, miksi ensimmäistä virsikirjaa jouduttiin odottamaan viisikymmentä vuotta?

On arveltu, että Agricola oli yksinkertaisesti epämusikaalinen ja huono runonseppä. Voi olla, että muut uskonpuhdistukselle tärkeät tekstit olivat etusijalla: piti kääntää Raamattua, Katekismus ja kirkollisiin toimituksiin tarvittavat käsikirja ja messujärjestys. Voi olla, että kuninkaan köyhdyttämällä kirkolla ei ollut enää resursseja ylimääräisiin kalliisiin painotöihin. Voi olla, että saksalaisen ja ruotsalaisen uskonpuhdistuksen käyttämät säkeistölliset, jambiset runomitat olivat äkkiseltään liian vaikeita sovitettavaksi suomenkieleen, jolla aiemmin oli laulettu lähinnä hyvin erilaista kalevalamittaista runoa. Uskottavia selityksiä on paljon, eivätkä ne välttämättä sulje toisiaan pois.

Viime vuosina on julkaistu tutkimuksia ja editioita paitsi Agricolan runoista ja käännöksistä, myös erilaisista niitä edeltäneistä ja seuranneista muiden tekemistä käsikirjoituksista. Nämä auttavat katsomaan uskonpuhdistajaa uusista näkökulmista.

Maailma keikahtikin perinpohjin erilaiseen asentoon, kun annoin kertoa itselleni, että Agricolan perspektiivistä laulu ei välttämättä ollut ensisijaisesti sellaista mitallista, säkeistöllistä ja riimillistä laulua, mitä se nykyajassa tapaa olla. Keskiaikaisen katolisen kirkon piirissä suuri osa laulusta oli resitoitua tai laulettua suorasanaista tekstiä, usein suoraan Raamatusta. Jumalanpalveluksessa ei juuri luettu tekstejä, vaan lähinnä resitoitiin ja laulettiin. Vanhan testamentin psalmeista koostuva Psalttari oli pitkään länsimaisen kulttuurin tärkein laulukirja. Latinankielisiä vapaamittaisia lauluja voitiin laulaa jumalanpalveluksissa vielä lähes sata vuotta uskonpuhdistuksen alkamisen jälkeen, ja pappiskoulutuksen osana latinaksi laulaminen piti pintansa vielä vuosisatoja.

Katolisen keskiajan ja varhaisen uskonpuhdistuksen ajan tärkeimmät ja pyhimmät laulut eivät nykynäkökulmasta näytä lauluilta. Niissä ei ole säkeistöjä, ei riimiä eikä säännöllisen pituisia säkeitä. Agricolan näkökulmasta hänen Raamatun tekstien ja rukousten käännöksensä olivat kuitenkin myös lauluja. Käsitys laulusta oli vain toinen: säkeistöllisen kirkollisen ja maallisen laulun murros oli vasta tulossa. Kirkkohistorioitsijat ovat huomauttaneet, että uskonpuhdistajat olivat muutenkin monin sitein kiinni vanhassa. Simo Heininen on luonnehtinut Agricolaa ja suomalaista uskonpuhdistusta melko konservatiivisiksi. Oman hiippakunnan kirkollisista perinteistä haluttiin pitää kiinni.

Tarinaa suomenkielisen laulun synnystä, Agricolan suhteesta Väinämöiseen ja uskonpuhdistuksen luonteesta voi kertoa monesta näkökulmasta käsin. Yhtälailla monisyinen on myös kysymys suomen kirjakielen kehityksestä.

Agricolalla ei tiettävästi ollut kansakuntaan liittyviä kieli-ihanteita. Hän oli pappi Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Turun hiippakunnassa ja osa saksalaislähtöistä uskonpuhdistusliikettä. Uusi näkemys uskonnosta pakotti luomaan kirjallisen muodon myös kansankielelle. Turkulaisen oppineiston ja papiston tärkein kirjakieli oli yhä latina, maallisen hallinnon ruotsi ja kaupan keskeisin kieli saksa. Vasta 1900-luvulla suomenkieli nostettiin uuden valtion kansalliskieleksi.

Suomen kielen kehitystä on tapana kuvata menestystarinana. Monien muiden pienten kielten kannalta suurin osa 1900-luvusta oli kuitenkin synkkää aikaa. Kansakunnan yhtenäistämisen nimissä haluttiin esimerkiksi ulottaa suomen kieli myös saamen, romanin ja viittomakielen puhujien äidinkieleksi. Huomenna 9.4. kuullaan SKS:n juhlasalissa enemmän siitä, mikä on näiden kielten tilanne nyt.

Kirjallisuutta:

Hannikainen, Jorma 2006: Suomeksi suomalaisten tähden: kansankielisen tekstin ja sävelmän suhde Michael Bartholdi Gunnæruksen suomenkielisessä Officia missæ -introituskokoelmassa (1605). Studia musica 29. Kuopio: Sibelius-Akatemia.

Heininen, Simo 2007: Mikael Agricola. Elämä ja teokset. Edita: Helsinki.

Häkkinen, Kaisa (toim.) 2012: Codex Westh: Westhin koodeksin tekstit. Wanhan Suomen arkisto 5. Turku: Turun yliopisto.

Häkkinen, Kaisa (toim.) 2012: Mikael Agricolan runokirja. Wanhan suomen arkisto 6. Turun yliopisto: Turku.

Häkkinen, Kaisa 2010: Soitinten nimet Mikael Agricolan teoksissa. Virittäjä 114 (2010): 3, s. 325–347.

Laitinen, Heikki 2007: Laulun ja musiikin mahti. – Sanan mahti: Mikael Agricola 450 vuotta. Toimittaneet Viia Hatara ja Harri Westermarck. Helsinki: Helsingin yliopiston              Vapaan sivistystyön toimikunta, s. 12–29.

Tuppurainen, Erkki (toim.) 2012: Codex Westh: Westhin koodeksin kirkkolaulut. DocMus-tohtorikoulun julkaisuja 2. Helsinki: Sibelius-Akatemia.