Wanderlust

Mikä saa ylipainoisen hyvästä ruuasta ja viinistä pitävän liikuntaa vieroksuvan keski-ikäisen rämpimään läähättäen ylärinteeseen paahtavassa auringossa? Odottaako perillä hyvin katettu pöytä? Vai löytyykö sieltä vastaus elämän tarkoitukseen? Keski-ikäinen kapuaja ei ajattele kumpaakaan. Jalat ulvovat kivusta ja suolainen hiki kirvelee silmiä.

On pysähdyttävä, jotta hengitys tasaantuisi. Alapuolella avautuu vehreä laakso. Kylä, josta matka on alkanut, näkyy muutama sata metriä alempana. Maisema on kaunis. Kapuaja tähyää yläpuolelleen. Rinne jatkuu vehreänä. Polun voi vain aavistaa vyötärönmittaisten saniaisten välissä. Pian alkaa metsä. Kauemmas ei näykään. Pilvet roikkuvat metsän päällä ja sulkevat laakson kantensa alle. Huikeat maisemat, vuorenhuiput toisensa jälkeen, ovat jossakin niiden takana.

Kävelijä ei halua seurata laakson pohjalla kulkevaa roomalaislegioonien ja myöhempien pyhiinvaeltajien tietä. Hän on romantikko. Ylärinne, harjanteet ja huiput kutsuvat. Hän on myös keski-ikäinen, keskiluokkainen ja keskinkertainen. Niinpä hän vastaa romantiikan kutsuun maltillisesti eikä lähde kulkemaan omia polkujaan, vaan luottaa merkittyyn reittiin. Hän ei kaihoa lähellä möllöttävän mullilauman keskelle eikä toisaalla näkyvän rosoisen kielekkeen kautta merkitsemättömille reiteille. Hänelle on riittävän uskaliasta jatkaa kulkua, vaikka polku sukeltaa metsän siimeksessä pilven sisään.

Reppu alkaa painaa. Jalat paahtuvat vaelluskengissä, hiki virtaa ja samalla paljaat kädet alkavat kylmettyä kosteassa sumussa. Pahin kipu jäsenistä on painunut taka-alalle, puuskutuskin tuntuu hillitymmältä, ensimmäinen kynnys on ylitetty ja ruumis on tajunnut, että rasitus jatkuu. Siispä hormonit töihin, adrenaliinia ja endorfiinia elimistöön, jotta tästä selvittäisiin. Kipu ja mielihyvä sekoittuvat.

Myöhäisantiikin aikaan valtiomies ja filosofi Anicius Manlius Boethius yritti vankeudessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odottaessaan todistaa, että ihminen ei tavoita onnea vallan ja vaurauden avulla vaan suuntaamalla järkensä ikuisten totuuksien pohdiskeluun. Hän ajatteli, että tämän puoleiselle näkyvälle todellisuudelle on ominaista kaiken katoavaisuus. Kukaan ei maailmallisia hyvyyksiä tavoittelemalla saavuta itseriittoisuutta, joka vapauttaisi ainaisesta huolesta. Rikas pelkää omaisuutensa menettämistä eikä siis ole todellisuudessa riippumaton vaan päinvastoin omaisuutensa vanki. Maineikas ja vallantäyteinen ovat maineensa ja valtansa vankeja. Vain pysyvän maailmanjärjestyksen pohdiskelija on vapaa maallisen onnen vaihteluista ja huolesta. Hän on Boethiuksen sanoin “itse itsessään riittävä”.

Harva nykyihminen jakaa Boethiuksen näkemyksen ihmisen korkeimmasta onnesta. Jos olen ymmärtänyt oikein, pyrkivät mietiskelytekniikat ja enemmän tai vähemmän muokatut ”itämaiset” filosofiat tai uskonnot minän hävittämiseen, eivät järkeen perustuvaan mietiskelyyn.

Mitä sitten kävelijä lähestyy? Miksi hän ei tyydy keskinkertaisessa ja keskiluokkaisessa maailmassaan maltillisiin saunakaljan, grillipihvin ja heittokalastuksen nautintoihin? Miksi hän lähtee kapuamaan ylärinteeseen tietäen, että lihakset eivät ole kipeitä vain nyt, vaan huomenna ja vielä ylihuomennakin?

Vastauksia kysymykseen lienee useita sen mukaan, minkälaisia selitysmalleja kukin pitää hyvinä. Keski-ikäisen kapuajan on temmannut vuorenrinteelle kulutus- ja minäkeskeiselle kulttuurillemme ominainen elämysten etsintä. Aina on koettava jotain uutta, rikottava rajoja, ehdittävä tehdä ja kokea sitä ja tätä ennen kuin työttömyys, vanhuus, epäonnistuminen tai kuolema tempaa meidät emmekä enää pysty kartuttamaan kokemustemme pankkitiliä. Kävelijä tuntee löytäneensä jotain merkittävää, jota hän haluaa toistaa yhteisöllisyyden kokemusten, ruokailun, sukupuolisten ja intellektuaalisten ilojen lisäksi. Se on erilaista kuin ymmärtämisestä koitunut järjen onni tai new age -mietiskelijän ajatuksettomuus, itsen unohtaminen. Rinteessä kapuaja ei voi hetkeäkään luulla olevansa ruumiiton, pelkkää järkeä tai sielua. Silti hänen sielunsa lepää, vaikka mieli olisi kuohuksissa ja ruumis uupunut.

Metsänraja jää taakse. Sen yläpuolella aukeavat jyrkät niityt. Siellä täällä on nautoja, hevosia, lampaita. Niityt vaikuttavat sumussa unenomaisilta, kaste tunkee vedenpitävien vaelluskenkienkin pinnan läpi. Polkua on hetken vaikea erottaa, sitten näkyy merkki. Kävelijä löytää itsensä taas kartalta. Ylöspäin, ylöspäin.

Yhtäkkiä pilvet ovat jääneet alapuolelle. Huikea kirkkaus sokaisee silmät. Kapuaja alkaa erottaa huippuja, vuorijonoja joka suuntaan. Kiihtyneenä hän kapuaa yhä innokkaammin ylös. Alapuolelle jää laakson kattava pumpulipeite, sivulle rauniomaja. Edessä on kuusimetsää. Sitten avautuu aukea ylärinne, joka on aiempaa karumpi, kiveä pilkistää paljaana joka puolella. Muutama korppi kaartaa rinteen sivua, kauempana näkyy haukka ja tuolla liitelee juhlallisesti korppikotka.

Mitä kaiken ylittävää keski-ikäisen kapuajan vaatimattomissa ja ehkä koomisissakin vaelluksissa voi olla? Boethius ainakin tuhahtaisi, new age -ihmisistä en tiedä. Turismisosiologi asettaisi sankarimme paikalleen osaksi maailmanlaajuista matkailua ja näennäistä yksilöllistymistä. Vaeltajamme kuitenkin väittäisi vastaan. Kipu ajaa päivästä toiseen jatkuvan työhuolten kerimisen ja elämän valintojen pyörittelyn tiehensä. Kivun voittaminen avaa silmät kauneudelle. Kävelijän askeleet, aina samat liikkeet ja toisto ovat muistuma pysyvästä, vaikka hauras ja katoava.

Itsensä ylittäminen vie harjanteen tuolle puolen, ylhäältä näkyy uusi maisema, subliimi. Mieli on monet kerrat kuohuksissaan, mutta sielu lepää. Sitä keski-ikäinen janoaa.

Hyvää kesää, lepoa ja uuden löytämisen iloa!