Arkistojen tutkimisen riemusta

Viime syksynä SKS:lta ilmestyi kirja, josta toivottavasti on arkiston asiakkaille iloa pitkään: Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin -antologian (toim. Hanna Karhu, Katri Kivilaakso ja Viola Parente-Čapková) kirjoittajat kuvaavat kukin omaa reittiään jonkin tietyn aineiston pariin.

Kirjan tekeminen oli hauskaa! Keskeinen oivallus paljastettakoon heti alkuun: arkistossa tehty työ vaikuttaa arkistoaineistoja käyttävien työhön, ja toisinpäin. Lisäksi arkistoja tutkivat hyötyvät kokemustensa jakamisesta, vertaistuesta ja vinkeistä, mistä oman tutkimusaiheen kannalta kiinnostavaa aineistoa kannattaa etsiä. Aineistojen pariin löytäminen ei nimittäin aina ole helppoa ja aineiston kanssa työskentelykin on monenlaisia kysymyksiä herättävä prosessi.

Kirjan luvut eivät ole ensisijaisesti arkistoteoreettisia vaan liikkuvat humanistisen tutkimuksen eri aloilta kohti arkistoteoreettisia kysymyksiä ja havaintoja. Kivaa kirjoittamisessa on ollut sekin, kun on voinut valita, miten tutulla tai vieraalla alueella liikkua. Henkilöarkistot ovat kaikissa kummallisuuksissaan ja poikkeavaisuuksissaan hyvä arkistoteorian ja humanistisen tutkimuksen kohtaamispaikka. Jokainen henkilöarkisto poikkeaa toisista henkilöarkistoista silloinkin, kun aineistot ovat samalta aikakaudelta ja samoin periaattein järjestettyjä.

Yhtenä kirjan toimittajista olen kulkenut polun pätkiä kirjoittajien mukana ja tehnyt hyödyllisiä havaintoja asiakkaan näkökulmasta SKS:n arkistoihin – teinpä kokoelmien parissa pieniä löytöretkiäkin.

Antologian avaavassa artikkelissa Tuukka Salonen kirjoittaa Iiris Uurron arkistoaineistoista. Pääkortistosta löytyneen Uurron aineistoa koskevan poikkeuksellisen merkinnän vuoksi luin arkiston sopimusmappiin päätyneet asiakirjat. Ehdotin, että Tuukka tilaisi kaiken arkistossa käytettävissä olevan Uurron aineistoa koskevan tiedon, sillä se kaikki ei ole asiakkaan ulottuvilla. Tuukan hienossa lukemisen etiikkaa pohtivassa tekstissä aineiston historiaa koskevat huomiot eivät ole keskiössä, mutta minulle itselleni oli hyvä huomata, että sopimusmappeihin on historian saatossa päätynyt sopimusten lisäksi kontekstitietoa, joka ei ole asiakaskäytössä, vaikka voisi ja olisi hyvä olla. Asiakkaat eivät välttämättä huomaa tällaista tietoa kysellä tai tilata.

Samalla huomasimme, että Uurron aineistosta osa oli suljettu, mutta käyttörajoitus oli päättynyt jo vuosia aikaisemmin. Uurto on vuonna 1945 luovuttanut SKS:lle neljä Toivo Pekkasen hänelle vuosina 1932–1934 kirjoittamaa kirjettä sillä ehdolla, että kirjeet ovat suljettuja 20 vuotta luovuttajan kuoleman jälkeen. Uurto on kuollut 1994, joten käyttörajoitus oli päättynyt 2014 – kirjeiden perään ei ollut kukaan huomannut kysellä, ja siksi kirjeet olivat kassakaapissa kevääseen 2022.

Kirjeet olivat rakkauskirjeitä ajalta, jolloin sekä Pekkanen että Uurto olivat tahoillaan naimisissa. Kuluneet 90 vuotta olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä, eikä kassakaappi tuntunut enää oikealta paikalta varsin viattomien kirjeiden säilyttämiseen.

Analogisesti ylläpidettävien luetteloiden aikana käyttörajoituksista on voinut seurata se, että määräajaksi – vanhojen sopimusten perusteella myös epämääräisiksi ajoiksi – suljetut aineistot ovat saattaneet unohtua tai ajautua väärään paikkaan, mikäli käyttörajoitettuja aineistoja on säilytetty muusta aineistosta erillään. Oman tekstini kirjoittamisen alkuvaiheissa luin Tiina Mahlamäen kirjoittaman Kersti Bergrothin elämäkerran Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa (2017). Tutkimusvapaan kunniaksi keittämäni aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun luin Mahlamäen kirjasta, ettemme olleet löytäneet hänelle aineistoa, jonka kateissa oleminen oli vähällä vaikuttaa koko kirjan rakenteeseen. Lue lisää Mahlamäen blogikirjoituksesta.

Tutkimukseen käyttämiäni vuosilomapäiviä seurasikin usein jonkin niiden aikana heränneen kysymyksen selvittäminen töissä. Toini Havun Bergrothia koskevien muistiinpanojen ”salainen toinen osa” löytyi äänitteiden oheisaineistojen joukosta. Äänitteiden oheisaineistojen sekava tila oli pantu arkistossa merkille, ja kun ne järjestettiin vuosien 2018–2019 aikana, myös Havun muistiinpanot palasivat hallinnan piiriin.

Haluaisin ajatella, että tämä pieni aineiston sukellus itse asiassa osoittaa, miten hyvin arkisto uudelleen järjestää kokoelmiaan, vaikka ajoitus ei aina olisi asiakkaan kannalta optimaalinen.

Arvoitukseksi jää vielä, liittyikö Havun muistiinpanoihin koskaan itse äänitettä, sillä tästä asiasta luetteloissa on ristiriitaista tietoa. Ehkä Havu on tallentanut osan käynneistään, sillä Kotuksen kokoelmassa on lyhyt, sekin alun perin käyttörajoitetuksi luokiteltu äänite, jolla Havu lukee saksankielisiä runojaan.

Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin -kokoelman muissakin teksteissä käy ilmi, miten arkistossa tehty kuvailu vaikuttaa siihen, millaisena aineisto näyttäytyy. Näyttäytyvätkö Havun muistiinpanot autenttisina muistiinpanoina haastattelusta vai hänen omana, toiseen ihmiseen liittyvänä varsin vapaamuotoisena kirjoittelunaan? Joskus merkityksellistä on sekin, merkitäänkö arkistoluetteloon jollekin kirjeelle kaksi lähettäjää, mikä on aakkostamisen kannalta hankalaa, vaiko vain yksi. Lähettikö Kersti Bergroth kirjeitä Roomasta omasta puolestaan vai yhdessä Liisa Ottosen, asuinkumppaninsa Leijonan, kanssa?

Antologian kaikkia lukuja ei valitettavasti ole mahdollista tässä esitellä. Yhdeksi kiehtovaksi luvuksi nostan kuitenkin Maarit Leskelä-Kärjen tekstin, jossa hän pohtii Aarni Koudan aineistoa, joka päätyi tutkijoiden käsiin järjestämättömänä. Tällaista tilannetta emme arkistossa missään tapauksessa päästä syntymään, mutta Maaritin tekstiä lukiessani ajattelen silti, että kokemus kirjallisesta jäämistöstä sellaisena kuin se on voisi olla hyödyllinen jokaiselle arkistoja tutkivalle. Arkistoammattilaisen jäljiltä inventointitasollakin oleva aineisto on alustavasti järjestetty, luetteloitu ja suojattu, ja siis jo käsitelty ja kehystetty. Mietin niitä kertoja, kun olen hakenut aineiston jonkun ihmisen kotoa – kuinka se on pakattu hyllystä tai vintiltä mukaan, arkistonmuodostaja itse tai hänelle läheinen henkilö on luopunut aineistosta. Järjestämättömällä aineistolla on erityinen auransa, joka järjestämisen myötä ohenee, vaikka ei katoa.

Arkistossa tapahtuvaa järjestämistä käsittelee kirjassa Laura Kokko, joka kirjoittaa arkistossa jo olevasta mutta kuitenkin järjestämättömästä aineistosta, jonka järjestys tutkimustyön aikana muuttuu: arkistotutkija Ilkka Välimäki järjesti Volter Kilven ja Vilho Suomen arkistot samalla kun Laura Kokko tutki aineistoja. Sittemmin arkistoon on tullut lisiä molempien edellä mainittujen, erityisesti Volter Kilven arkistoon. Siinä missä Irma Tapanisen artikkeli Algoth Untolan käsikirjoitusaineistosta on pyörryttävä kuvaus arkistoaineistosta aikanaan käydystä kamppailusta, Lauran teksti kuvaa hienosti, miten liikkuva ja muuttuva asia historialliseen henkilöön liittyvä arkisto nykyhetkessäkin on.  

Erityisen iloinen olen siitä, että niin Leskelä-Kärjen kuin Kokon tekstit käsittelevät myös kuvia. Pelkästään SKS:n arkistossa on yli puoli miljoonaa kuvaa. Valokuvia käytetään usein oheismateriaalina, mutta niitä voisi tutkia erikseenkin, omana tutkimusaineistonaan.

Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin -kirjan päättää kaksi tekstiä, joissa molemmissa puhutaan Elias Lönnrotin arkistosta, Lönnrotianasta sekä Lönnrotin kirjeenvaihdosta, ja rakennetaan niiden myötä yhteys 1800-luvulta tähän päivään. Lönnrotin henkilöarkistoa ja Lönnrotiin liittyvää aineistokokonaisuutta, Lönnrotianaa, on alettu koota ja muovata heti suurmiehen kuoleman jälkeen ja sitä on läpi historian vaalittu arkiston keskeisenä aineistona, mistä todistaa myös Lönnrotianan alkupään varhainen digitointi. Näissä pitkissä jatkumoissa syntynyttä aineistoa ja sen kuvailutietoja katsotaan teksteissä uuden tutkimuksen näkökulmasta, kriittisellä katseella, revision ja uudelleen kuvailun tarve osoittaen. Lue lisää myös Niina Hämäläisen ja Tarja Soiniolan blogikirjoituksesta.

Pitkän 1800-luvun valtavien kirjeaineistojen kuvailutietoja – joiden keskellä Lönnrotin tallessa oleva kirjeaineisto muodostaa oman kokonaisuutensa – on kartutettu kansallisissa kulttuuriperintöorganisaatioissa pitkälti käsityönä toista vuosisataa. Kun kirjeitä koskeva metadata siivotaan, rikastetaan ja tehdään tarkasteltavaksi portaalissa, nykytekniikka tarjoaa meille aivan uudenlaisia näkymiä menneisyyteen. Ilona Pikkasen ja Johanna Enqvistin kirjeiden metadatan mahdollisuuksia käsittelevä teksti perustuu valtavalle määrälle ei vain SKS:ssa vaan useissa eri arkistoissa ja museoissa yli vuosisadan aikana tehtyä kirjeaineistojen luettelointityötä. Tämä pitkän ajan kuluessa käsin tehty työ mahdollistaa osaltaan sen hämmästyttävän lintuperspektiivin, josta kirjeaineistoja Ilonan ja Johannan artikkelissa katsotaan. Kansainvälisesti kiinnostavasta CoCo-hankkeesta voit lukea lisää täällä.

Arkistoaineistoista on vaikea saada otetta ja ne elävät. Kirjan ollessa kesken olin siinä käsityksessä, että Kersti Bergrothin henkilöarkistoa ei varsinaisesti ole säilynyt, paitsi hänen lähettämiään kirjeitä, jotka ovat muiden arkistoissa. Kuitenkin jo samana päivänä, kun antologian käsikirjoitus oli lähtenyt taittoon, kustannustoimittaja Sirkka Rapolan arkistoluettelosta sukelsi esiin Bergrothin lapsuuden päiväkirja. Myöhemmin samalla viikolla eräs asiakas huomautti, että Elina Vaaran Italian päiväkirjoissa – jotka on kuvailtu ja luetteloitu ajat sitten ja joita olen kaiken lisäksi itsekin aikoinaan lukenut – on hyvin samansuuntaista kuvausta Bergrothin ja Ottosen suhteesta kuin Havulla, jonka kirjoitusta käsittelimme Riikka Taavetin kanssa omassa artikkelissamme. En tosiaan ollut tätä muistanut ja asia jäi tekstissä huomioimatta. Kersti Bergrothin kirjeet Liisa Ottoselle luovutettiin arkistoon joulukuussa ja ne löysivät heti lukijansa.

Teoksen julkistustilaisuudessa käydyn asiakkaiden välisen tiedonvaihdon seurauksena uusia aineistoja taisi löytyä muillekin. Tutkimuksia on siis syytä saman tien jatkaa! Tervetuloa arkistoaineistojen pariin osoitteessa: https://doi.org/10.21435/skst.1495.

P.S. Kirjallisuudentutkijat huom! Tutkimuspolkuja yksityisarkistoaineistoihin -antologiaan kirjoittaneista Veijo Pulkkinen, Sakari Katajamäki ja Niina Hämäläinen kirjoittivat arkistotutkimuksesta myös mm. Avaimeen. Kun siellä avoimen tieteen internetissä seikkailette, käykää katsomassa myös Avain 1/2023.