Concordia satan – sanoja mielisairaalasta

Aleksis Kiven kerrotaan Lapinlahden sairaalassa hokeneen sanoja ”Concordia satan”. Tuleva kansalliskirjailijamme kyseenalaisti näillä sanoilla äänekkäästi kansallisen sovun ja yksimielisyyden. Latinan kieli luo ulko- tai yläpuolisen tarkkailijan vaikutelman, vähän samaan tapaan kuin finlit-osoite jo itsessään puolivahingossa monikansallistaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.

Kiven ponsilause saattaisi kuitenkin olla varsin tuntematon, ellei se mielessämme voimakkaasti yhdistyisi lausuntapaikkaansa. Mielisairaalassa sanotut sanat ja sinne liittyvät kuvat saavat bonusjännitteen jo syntyessään, niin faktassa kuin fiktiossakin. Elokuvan harrastajille tulee mieleen ainakin Miloš Formanin Yksi lensi yli käenpesän. Vaikuttava on myös saman ohjaajan Amadeus-filmatisoinnin loppukohtaus, jossa Mozartille ikikateellinen säveltäjä Salieri antaa synninpäästön maailman kaikille keskinkertaisille, muiden hoidokkien välistä kohti kameraa talutettuna.

Aina ei päästä sinne astikaan, vaikka kohde on selvä. Aapelin Siunatussa hulluudessa Rummukaisen veljekset kääntyvät hullujenhuoneen pihalta takaisin, kun nuorin veli Elmeri erkanee häneen istutetusta potilaan roolista pitkän kyydityksen päätteeksi. Lapsuuteni hitti-iskelmässä Ne tulee ja hakee mut pois Esko Salminen tekee vasta lähtöä, ja alkuteoksen ”happy home” on kääntynyt kodikkaasti ”pöllöläksi”.

Kansanperinteessä ja sen tallenteissa koominen näyttää ohittavan traagisen, vaikka kumpikin lienee vahvimmillaan silloin, kun toinen hengittää aivan kintereillä. Yksi vanhoista lempikaskuistani voisi hyvinkin olla totta muutamalla paikkakunnalla. Siinä keuhkotautiparantola ja mielisairaala sijaitsevat aivan lähekkäin, ja parantolan potilas kummeksuu aidan yli, miksi naapuri hiihtelee keskellä kesää lenkkisuksilla pihanurmikolla. Mielenterveyskuntoilija antaa ihmettelijälle napakan vastauksen: ”On hyvä hiihtää, kun on keuhkot kunnossa!”

Kansanrunousarkiston Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -keruu päättyi syyskuun lopussa ja tuotti 81 vastausta. Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkosto sai käyttöönsä yli 500 sivua muisteluksia henkilökunnalta, potilailta ja kumpaistenkin läheisiltä. Kertomuksissa saadaan ja annetaan hoitoa, työskennellään ja asutaan ehkä parissakymmenessä eri sairaalassa. Hattelmala, Kellokoski, Laajakoski, Lapinlahti, Nikkilä, Niuva, Paihola tai Törnävä ovat käsitteitä, joihin tiivistyy ihmiskohtaloita ja kulttuurihistoriaa samaan tapaan kuin ruukkiyhteisöihin. Mielisairaaloita voi verrata myös vanhoihin varuskuntiimme, joihin meno on saattanut olla vastentahtoista, mutta joiden katoamista nyt surraan.

Aineisto on rikas, ja tutkijatohtori Saara Jäntti kertoo siitä pian enemmän SKS:n kotisivulla. Itselleni on käynyt samoin kuin työtoverilleni Marja-Leenalle lemmikkieläinkeruun vastausten kanssa: työtehtäviini ei varsinaisesti olisi kuulunut lukea vastauksia, mutta luen niitä kuitenkin, miettien omaa suhdettani tähän aihepiiriin – tai Piiriin, kuten joku saattaisi letkauttaa. Kotiseutuni kaunis mielenmaisema sijaitsee paitsi Karjalan ja Savon, myös Rauhan ja Moision välimaastossa. Kunta on lakkautettu ja vaakunakäki sikäli lentonsa lentänyt. Muistelen sukulaisia, kyläläisiä ja ystäviä – vaikeita ja keskivaikeita tapauksia, samoin kuin vaille diagnoosia ja apua jääneitä. Muistettavia on useita kuten kenellä tahansa suomalaisella, ja heitä on molemmin puolin palvelutiskiä.

Muistelen myös puhelinkeskustelua vuoden takaa, keruun juuri alettua mielenterveysviikolla. Soittaja huusi moneen kertaan: ”Hävetkää!” Hänellä oli perustellut syynsä mielipiteeseensä, että mielisairaalat ovat kärsimystä, eikä kirjallisuusseurojen tulisi estetisoida niitä harrastuksekseen. Mutta vieläkään en oikein osaa hävetä. Tosielämä on tyrmäävyydessään draamaa, jollaiseen mikään sepitetty ei pysty, kuten Jouko Turkka jo kauan sitten totesi. Huomaan lukevani kolmatta kertaa keruuvastausta, joka kertoo työstä sairaala-apulaisena eräänä 1960-luvun kesänä. Kirjoituksen viimeiset lauseet ovat nämä:

”Kesti 35 vuotta ennen kuin taas avasin mielisairaalan oven. Olin käynyt sinä syksynä katsomassa elokuvan Aleksis Kiven elämästä. Kun joululomalla kuljin samoista porteista Lapinlahden mielisairaalaan katsomaan poikaani suljetulle osastolle, oli tunne hyytävä.”