Elämästä arkistoon ja arkistosta elämään

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA. Mieleeni on piirtynyt hetki, jolloin äidinkielenopettajani Liisa Hyvönen kirjoitti nämä sanat taululle. Totta kai minua, 15-vuotiasta Joensuun Normaalilyseon oppilasta, kiinnosti opettajan idea. Haastattelisimme vanhoja ihmisiä ja lähettäisimme nauhat Kansanrunousarkistoon. Ajattelin heti suistamolaista isoäitiäni Pelagiaa, jonka nimi oli suomennettu Almaksi 1930-luvulla.

Lähdin mummoni luo eräänä sunnuntaipäivänä. Vaihdoin linja-autoa Joensuun keskustassa. Odotteluaikana join kuumaa mehua Meijerin baarissa. Sitten ajoin bussilla Kontiolahden Lehmoon. Mukanani oli painava nauhuri ja painettu vihkonen, jossa oli hautajaisiin liittyviä kysymyksiä. Mikä maailma minulle avautuikaan! Pokoiniekka asetettiin jalat oveen päin ja pää kohti obrazoita. Kolmena iltana pidettiin yönistujaiset, joissa muisteltiin poisnukkunutta. Zirkalot peitettiin, jottei paha mies pääsisi valitsemaan seuraavaa vainajaa. Onneksi ymmärsin Pelagian kieltä, vaikka puhua en sitä osannut (Pokoiniekka oli vainaja, obrazoi ikoninurkka ja zirkalo peili).

Tultuani opiskelemaan Helsingin yliopistoon sanat liitutaululla konkretisoituivat taloksi Hallituskadulla. Sivuaineenani oli suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus, jonka opintosuorituksiin voi valita oman perinteenkeruun. Menin laitokselle sopimaan asiasta nuoren ja komean amanuenssi Seppo Knuuttilan kanssa. Äänitearkistosta sain nauhurin ja keruuohjeita. Yksi haastateltavistani oli mummoni Pelagia, joka osasi lemmennostatusrunonkin. Hänen äänestään kuulee, että loitsu oli opittu aidossa tilanteessa. Hän kertoi myös lapsuudestaan ja sota-ajoista. Kolme vuosikymmentä myöhemmin hyödynsin haastattelua kirjoittaessani hänen tarinansa Mummokirjaan.

Työskennellessäni Kirjallisuusarkiston tutkimusapulaisena 1970-luvun puolivälissä yhtenä tehtävänäni oli aineistojen kopiointi. Otavan järjestämään Kertomus elämästä -kirjoituskilpailuun oli ottanut osaa lähes tuhat ihmistä, joille tarjottiin mahdollisuutta lahjoittaa käsikirjoitus Kirjallisuusarkistoon. Koska elämäkertureille luvattiin valokopio, seisoin kopiokoneen ääressä ja tein työtä käskettyä. Näin arkistoon saatiin 150 tekstiä. Ne tulivat mieleeni, kun oli tehtävä folkloristiikan seminaariesitelmä. Professori Leea Virtanen ehdotti elämänhistoriallista lähestymistapaa. Elämäntarinoiden analyysiin en juuri termien ja teorian pyörittelyltä ehtinyt, mutta kokosin esitelmäni loppuun havaintojani ja mahdollisia suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle:

Sivulaudaturtyössäni keskityin yhteen kirjoittajaan, joensuulaiseen OIga Hirvoseen (1900–1983), jonka omaelämäkerta kattoi lähes 400 sivua. SKS:n äänitearkistosta löytyi kuutisen tuntia Olgan kertomaa perinnettä ja omaelämäkerrallista muistelua. Olgan elämä sai minut ajattelemaan naisten alistamista ja alistumista patriarkaalisessa yhteiskunnassa, myös omassa suvussani. ”Koulussa oppii laiskaksi”, oli isänpuoleisen mummoni isä päättänyt, ja niin jäi Joensuun tyttökoulu. ”Kulkukoirasta ei tule kartanokoiraa”, sanoi appi äidilleni, kun tämä lähti ensi kertaa Suistamo-juhlille. Näistä tunnoista kerroin artikkelissani, jonka myöhemmin kirjoitin Naistutkimus-lehteen.

1990-luvulla SKS oli mukana organisoimassa elämäkertakeruuta Satasärmäinen nainen. ”Lukijani, lähdetkö mukaani? Kerron sinulle elämäni tarinan”, aloitti kirjoituksensa yksi satasärmäinen nainen. Kyllä minä tahdoin lähteä! Luennoin Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin sarjassa, jossa tutkijat tarkastelivat tätä keruuaineistoa oman tieteenalansa näkökulmasta. Luentojen pohjalta kootussa artikkelikokoelmassa Aikanaisia kirjoitin niistä moninaisista tavoista, joilla satasärmäiset naiset tuottivat kertomuksen elämästään.

Anna Makkonen, Naisen osa, köyhän osa. Olga Hirvosen kertomus elämästä. Naistutkimus l1/1989.

Anna Makkonen, ”Lukijani, lähdetkö mukaani?”. Lajitietoisuus naisten omaelämäkerroissa. Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista. Toim. Ulla Piela. SKS 1993.

Anna Makkonen, Pelagia Johorantytär. Mummokirja. Toim. Anna-Liisa Haavikko. Kirjapaja 2004.