Kreivi Tolstoi ja muita asiakkaita

Kun arkistonjohtajan puhelin soi, ei voinut tietää kuinka kiinnostava keskustelu oli tiedossa. Vielä parikymmentä vuotta sitten ihmiset ottivat luurin käteensä eivätkä vain naputelleet viestejä. Yksi soittaja kertoi ratkaisseensa Sammon arvoituksen, toinen halusi puhua Aleksis Kiven kohtalosta, kolmas pyysi apua saadakseen runonsa julkisuuteen. Viimeksi mainitulle ehdotin, että hän ottaisi yhteyttä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun. Ei hänellä ollut rahaa maksaa kritiikistä, sanoi soittaja ja lisäsi painokkaasti: ”Kyllä se on teidän tehtävänne, olettehan te Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.”

Puhelimessa saattoi olla myös potentiaalinen aineiston luovuttaja. Yksi soittaja kysyi, voisiko hän luovuttaa paperinsa, mutta varmistaa, ettei tietty ihminen saisi niihin tutustua. En muista miten asia ratkaistiin, mutta aikaa kului ja tupakkaa paloi, metaforisesti tietenkin. Erään kirjallisuusvaikuttajan lesken kanssa kävin monta keskustelua aineiston luovuttamisesta. Asia ei kuitenkaan edennyt. Sitten osasin vetää oikeasta narusta: sanoin että ei voi mitään, jätetään asia sitten sikseen. Nyt rouva halusikin päästä miesvainajansa papereista eroon. Haimme ne tavalliseen tapaan SKS:n sinisellä pakettiautolla. Joskus aineistoluovuttaja toi itse materiaalinsa Mariankadulle. Muistan, kuinka Arto Paasilinna ajoi autonsa sisäpihalle ja kantoi niitä Akvaarioon, kuten katutason järjestelytilaa kutsuttiin.

Jotkut aineistonluovuttajat tulivat paikalle pyytämättä ja yllättäen. Kerran Kirjallisuusarkiston tutkijasaliin tuli vanha herra. ”Olisikohan rouva arkistonjohtaja tavattavissa”, hän kysyi. ”Hetkinen, olkaa hyvä. Kenet saan ilmoittaa”, vastasi päivystäjä. Kuulin tästä dialogista eräältä asiakkaalta. Hän kertoi ajatelleensa, että kohtaus oli kuin vanhasta Suomi-filmistä. En kuitenkaan muista, mitä asia koski. Kerran joku soitti ovikelloa ja tarjosi meille – sopivaa korvausta vasten – kirjaa, jossa oli kiinnostava omistuskirjoitus. Sillä kertaa teimme poikkeuksen, kun nimet olivat Helvi Hämäläinen ja Olavi Paavolainen.

Kirjailija Hannu Mäkelä oli oven takana heti aamulla sinä päivänä, jolloin suljettuna ollut L. Onervan arkisto avattiin. Tutustuminen Onervan aineistoon osoittautui käänteentekeväksi. Mäkelä kirjoitti kirjaa Eino Leinosta, mutta näkökulma laajeni ja johti kaksoiselämäkertaan Nalle ja Moppe. Onervan arkistossa oli suuri määrä Nikkilän sairaalassa syntyneitä omakuvia. Niistä syntyi näyttely Helsingin kaupungin taidemuseoon.

Kun aloitin työni Kirjallisuusarkiston johtajana vuonna 2001, kävin läpi makasiinin suljettujen aineistojen hyllyjä. Siellä seisoi muun muassa nuhruinen laatikko, jonka päällä oli kirjoitus ”suljettu toistaiseksi”. Vein asian SKS:n hallitukseen, joka myönsi avaamisluvan. Laatikosta paljastui Sulo Haltsosen ja Martti Haavion sodan aikana kokoamia inkeriläisten kirjeitä vankileireiltä ja muuta Inkeriin liittyvää materiaalia. Sulkeminen oli tehty aikoinaan poliittisista syistä. Saman kohtalon koki Toivo Pekkasen Inkerin romaani, joka jäi julkaisematta konjunktuurien muututtua. Käsikirjoitus nousi päivänvaloon, kun Matti Mäkelä laati elämäkertaa Pekkasesta tämän juhlavuodeksi. WSOY julkaisi Pekkasen romaanin vuonna 2002.

Inkeri oli kauan vaiettu aihe suomalaisessa todellisuudessa. Muistan, että 1970-luvulla inkeriläissyntyinen Eino Karhu, joka kirjoitti kirjaa Suomen kirjallisuudesta, istui ahkerasti Kirjallisuusarkiston tutkijasalissa. Inkeristä ei hänen kanssaan puhuttu. Toinen neuvostoliittolainen vieras oli tulkki ja kääntäjä, josta muistan lähinnä puhetulvan ja mahorkan tuoksun. Hän oli kommunistisen puolueen jäsen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Neuvostoliittoa ei enää ollut, Mariankadulle tuli kreivi Tolstoi, Leo Tolstoin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän oli aivan esi-isänsä näköinen. Vinkkasin tapauksesta medialle. Maikkarin uutisten kevennyksessä nähtiin, kuinka Tolstoi istui Kirjallisuusarkiston tutkijasalissa lukemassa kirjeitä Arvid Järnefeltille.

Kerrankin historiansiipien havina -fraasille oli käyttöä.