Waltarin muistikirja ja röyhkeät varkaat

Syksyllä 2005 Päivälehden Museossa valmisteltiin Sinuhe egyptiläisen 60-vuotisnäyttelyä. Museonjohtaja soitti minulle kysyäkseen, voisimmeko lainata näyttelyyn Mika Waltarin muistikirjan. Sen yksi sivu sisälsi ensimmäiset merkit tulevasta suurromaanista (”Horemheb”, ”eri spesialistilääkärit”, ”kylpylähoidot”, ”enteet: punainen järvi”). Dokumentti oli harvinainen senkin vuoksi, ettei Waltari yleensä tehnyt muistiinpanoja vaan naputteli tekstinsä suoraan paperille.

Aloin kiemurrella. Olisiko tila varmasti tarpeeksi turvallinen? Museonjohtaja vakuutti, että kyllä se oli: vitriinissä oli lukko ja näyttelyä tietenkin valvottaisiin. Tein kuin teinkin myönteisen päätöksen. Vein pienen punakantisen kirjan Ludviginkadulle ja tein lainasopimuksen Päivälehden Museon kanssa. Vitriiniin sijoitettiin myös paperipino, jossa päällimmäisenä oli Sinuhen käsikirjoituksen ensimmäinen sivu valokopiona. Alkuperäistä käsikirjoitusta en suostunut lainaamaan.

Näyttely avattiin. Sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt: muistikirja varastettiin keskellä kirkasta lauantaipäivää! Kun vorot iskivät, olin muuttamassa Herttoniemestä Herttoniemenrantaan. Sain pysäyttävän puhelun vasta maanantaiaamuna. Vitriinien lähellä oli yleensä kaksi opasta, mutta sattui kuollut hetki ja vorot pääsivät murtamaan kannen auki, selitti murheen murtama museonjohtaja. Valvontakamerassa näkyi kaksi normaalikokoista hahmoa. Toisella oli siilitukka ja toisella laineikkaat, ehkä vaalennetut hiukset, kerrottiin tiedotteessa. Poliisi pyysi yleisöltä apua varkauden selvittämiseen, ja museo lupasi merkittävän palkkion. Ei kulunut kauan ennen kuin minulle soitti Ilta-Sanomien rikostoimittaja. Pian kaikki tiesivät tapauksesta.

Waltarin muistikirja oli kyllä digitoitu, mutta eihän se alkuperäistä korvaisi. Asia ei koskaan selviäisi, ajattelin. Koko juttu oli minun syytäni! Kun maanantaipäivä oli illassa, olin puhumassa juuri ilmestyneestä kirjastani Kadonnut kangas. Retkiä Ida Digertin päiväkirjaan (SKS 2005) Turun läänin Koskella. Ääni oli käheä ja olo hutera, sekä muuton rasituksista että koko jupakan aiheuttamasta järkytyksestä. Olin valmis pyytämään sairauslomaa.

Sitten tuli uskomaton uutinen: pieni punainen kirja oli toimitettu postissa Kaartin poliisiasemalle. (Entisaikaan postinkulku oli nopeaa). Mariankadulle aarteen palautti komea poliisimies, jolle tarjosin kahvit. Hän kertoi pitäneensä varkautta pikkujuttuna (millainen meteli yhdestä muistikirjasta!), kunnes näki, millaisen mediatapahtuman se oli saanut aikaan.

Miksi tämä röyhkeä varkaus? Antikvariaatin omistaja Anssi Arohonka kertoi Helsingin Sanomissa 8.11.2005, että muistikirjasta olisi saatettu maksaa 1500 euroa (aika iso raha kaksikymmentä vuotta sitten). Jos idea oli valvontakameran kavereiden eli siilitukan ja laineikkaiden hiusten omistajan, he ymmärsivät, ettei epärehellisin keinoin hankitun tavaran myynti olisi ollut helppoa. Jos taas ryöstön oli tilannut Waltariin hullaantunut keräilijä, hän säikähti varkaudesta syntynyttä huomiota. Tai sitten omatunto alkoi kolkuttaa.

Waltarin muistikirja varastettiin Päivälehden museosta, mutta oli voro käynyt aikoinaan Kirjallisuusarkistossakin. Kuulin tapauksesta muistaakseni 1970-luvun puolivälissä. Varkaan kerrottiin vieneen kirjailija Henrik Ibsenin kirjeen teatterijohtaja Kaarlo Bergbomille. Kirje oli ollut myynnissä kansainvälisessä huutokaupassa, mutta joku asiaan perehtynyt tutkija oli tiennyt, että kirjeen oikea paikka oli Kirjallisuusarkistossa.

Varas oli kuulemma näyttänyt sivistyneeltä herrasmieheltä, jota arkiston työntekijöiden oli ilo palvella.