Kun Mika Waltari Kirjallisuusarkiston ovikelloa soitti

KIRJALLISUUSARKISTO, luki SKS:n talon kolmannen kerroksen ovessa. Tuossapa oivallinen kesätyöpaikka, ajattelin keväällä 1975, jolloin opiskelin kolmatta vuotta Helsingin yliopistossa. Pukeuduin mustaan hameeseen ja valkeaan puseroon (asu olisi sopinut tarjoilijallekin!) ja soitin kelloa. Arkistonjohtaja Kaarina Sala avasi oven ja pyysi peremmälle. Sepäs sattui: eräs työntekijä oli juuri jäämässä äitiyslomalle, ja vapaana olisi tutkimusapulaisen vuoden sijaisuus. Otin tarjouksen ilomielin vastaan.

Vuoden kuluttua toinen työntekijä jäi vanhempainvapaalle. Nyt minusta tuli vs. tutkija. Syksyllä 1976 Kirjallisuusarkistossa valmisteltiin käsikirjoitusnäyttelyä. Sain kiinnostavan tehtävän: oli laadittava käsikirjoitus Tulenkantajista kertovaan diasarjaan. (Tuo muinainen keksintö tarkoitti sitä, että diat ohjelmoitiin vaihtumaan automaattisesti, kertojan äänen kuuluessa taustalla). Tartuin innoissani toimeen. Luin runoja, Tulenkantajat-lehteä, kuuntelin kirjailijahaastatteluja. Katri Vala ja Elina Vaara olivat tuttuja, mutta uutta oli, että Mika Waltarikin oli kuulunut nuoruudessaan tuohon  kirjailijaryhmittymään. Arkistossani on suttuinen kopio diasarjan käsikirjoituksesta. Se sisältää katkelman Ilmari Pimiän haastattelusta, jossa hän kertoo juhlinnasta Kivennavan Vienolassa, Olavi Paavolaisen kodissa.

Näyttelyn myötä Kirjallisuusarkistoon saatiin aineistonluovuttajia. Päiväkirjassani kirjoitan, että Lauri Viljanen, Elina Vaara ja Ilmari Pimiä olivat olleet kahvilla, muistelleet vanhoja aikoja ja puhuneet ruotsalaisista tutuista. Pimiä oli sanonut tuntevansa itsensä viisitoistakesäiseksi, vaikka lähestyi kahdeksaakymmentä. Olin kirjoittanut myös Pimiän käynnistä Kivennavalla. Olavi Paavolaisen kodin kohdalla oli asuntoalue, lammesta oli tullut tekojärvi. ”’Kaupunki tulee’, sitä se Olavi aina sanoi, ja nyt se on totta, oman Vienolansa paikalle.”

Erkki Vala oli aikoinaan toimittanut Tulenkantajat-lehteä. Sain käydä hakemassa aineistoja hänen kotoaan. Päiväkirjani mukaan olin viipynyt Maneesikadun vaatimattomassa yksiössä kaksi ja puoli tuntia. Vala oli puhunut ja pitänyt välillä tupakkatauon. Tulenkantajiin hän taisi olla kyllästynyt, lukee päiväkirjassani. Hän puhui sodanaikaisista vankilakokokemuksista ja ajasta, jolloin hän oli turvasäilössä Ruotsissa saksalaisten ja norjalaisten vastarintaliikkeen kannattajien kanssa.

Sitten tuli suuri Tulenkantajat-ilta, jolla juhlistettiin näyttelyn avaamista. En muista siitä muuta kuin sen, että SKS:n juhlasali oli täynnä ja että juontajana toiminut Kaarina oli pukeutunut pitkään hameeseen. Vanhat tulenkantajat olivat tietysti kunniavieraita. Heitä pyydettiin tulemaan myöhemmin tutustumaan näyttelyyn ja diasarjaan kaikessa rauhassa. Kävijöitä oli, PEN-klubikin tuli pitämään vuosikokousta ja katsomaan Tulenkantajia, olin merkinnyt päiväkirjaani. Häpesin joka kerta kun diasarjan nauha paljasti sen kohdan, jossa änkytin. Olin halunnut tehdä nauhoituksen uudelleen, mutta Kaarina oli hoputtanut, juttu piti saada valmiiksi.

Olin kahdestaan tutkimusapulaisena toimineen Pekka Valtosen kanssa töissä, kun ovikello soi. Menin avaamaan. Ovella seisoi Waltarin pariskunta. Pyysin heidät sisään ja lähetin Pekan ostamaan kahvileipää. Katsoimme ensin diasarjan kokonaan ja sitten kuvat ilman ääntä, vieraiden pyynnöstä. Waltari katseli hymyillen Väinö Kunnaksen maalauksia, Tulenkantajat-lehden kansia ja valokuvia nuorista kirjailijoista. Marjatta puhui eniten, Mika lähinnä myhäili.

Kyllä me Pekan kanssa oltiin ylpeitä. Joulupukki oli käynyt sillä aikaa kun aikuiset olivat poissa.