
Kaksi keskustelua, kaksi rakkaustarinaa

Vuoden 2005 tienoilla emerituspiispa Kalevi Toiviainen tuli Kirjallisuusarkistoon tutustumaan kirjallisuuskriitikko ja esseisti Anna-Maria Tallgrenin (1886–1949) aineistoon. Hänellä oli tekeillä elämäkerta arkkipiispa Erkki Kailasta (1867–1944), joka oli mennyt naimisiin Tallgrenin kanssa vanhoilla päivillään. Toiviainen pyysi audienssia, johon tietenkin vastasin myöntävästi. Ilmeisesti puhuimme kirjeistä ja päiväkirjoista, koska elämäkerran esipuheessa on seuraavanlainen kiitos:
Parisen vuotta sitten kirjoittajalla oli kunnia tavata kirje- ja päiväkirjatutkimuksen huippueksperttiä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston johtajaa, dosentti Anna Kuisminia (joka silloin vielä kantoi tutkijamaailmassa tunnettua nimeä Anna Makkonen). Hän ei ainoastaan opastanut kirjoittajaa Anna-Maria Tallgreniin liittyvien asiakirjojen ääreen, vaan suostui myös uhraamaan aikaansa keskusteluun kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimisen ongelmista, joihin hän on syvällisesti perehtynyt. Saamistani vihjeistä ja opastuksesta olen kovin kiitollinen. (Kalevi Toiviainen, Erkki Kaila. Yliopistomies ja kirkonjohtaja, 2007.)
Muistan tuosta keskustelusta lähinnä sen, että aloimme pohtia pariskunnan avioitumisen motiiveja. Naimisiin mentiin juhannusaattona 1944. Kaila kuoli saman vuoden joulukuussa. Aikalaiset olivat kokeneet arkkipiispan ja kaksikymmentä vuotta nuoremman kirjailijan naimisiinmenon lähes skandaalina (Edvin Linkomies oli kuvaillut morsianta sanaparilla ateistinen sinisukka). Kailan ja Tallgrenin ystävyys oli varmaankin syvä ja tärkeä, mutta miksi sormukset ja vihkiminen? Mitä liitosta ajattelivat arkkipiispan edellisestä avioliitosta syntyneet lapset? Lopulta ajauduimme pohtimaan, miten intiimiä pariskunnan kanssakäyminen oli.
Toiviainen kuvaa laajassa teoksessaan prosessia, joka johti avioliiton solmimiseen sekä pariskunnan keskinäistä suhdetta, mutta tätä intiimimpi pohdinta jää onneksi pimentoon. Avioliiton motiiveja on oivaltavasti käsitellyt Tellervo Krogerus väitöskirjassan Anna-Maria Tallgren. Tutkimus kriitikontyöstä ja sen taustoista (SKS 1988), ja tätä tutkimusta onkin hyödynnetty Kailan elämäkerrassa.
Näin jälkikäteen ajattelen, että taisi ”huippuekspertillä” mopo karata käsistä – keskustelun ajautuminen makuukamarispekulaatioihin oli tuskin Toiviaisen syytä. Mutta kun sympaattisen piispan kanssa oli niin kiinnostavaa keskustella! Ja kirjoittihan Terentius jo kaksituhatta vuotta sitten lauseen, joka on ollut johtotähtenäni tähän päivään saakka: ”Olen ihminen, en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana.”
Nyt mieleeni tuli ajatus: minun pitää kirjoittaa kirja Tallgrenista! Olin kirjoittanut hänestä artikkelin ”Ars longa, vita brevis. Anna-Maria Tallgrenin muistojen kirjat 1908”, joka ilmestyi Elsi Hyttisen ja Katri Kivilaakson toimittamassa teoksessa Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä (SKS 2010). Tietokoneessani on kansio, jossa on kaikenlaista Tallgreniin liittyvää, mutta aineistonkeruu oli jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin. Nyt voisi olla aika palata aiheeseen!
Aineistonluovuttajan rakkaustarina
Muistan toisenkin kiinnostavan keskustelun. Eräs vanhempi herra ja hänen vaimonsa luovuttivat aineistoa yhteen keruuseen. Mies tuli muutaman vuoden kuluttua tuomaan lisää dokumentteja. Juttelimme niitä näitä, ja kysyin mitä hänen vaimolleen kuului. Kuulin että hän oli kuollut. Ilmaisin osanottoni, jonka jälkeen sain vastaanottaa – pyytämättä ja yllättäen – seuraavanlaisen selonteon.
Kun hautajaisista oli kulunut pari viikkoa, mies oli lähtenyt jonkin yhdistyksen järjestämälle päiväreissulle. Ystävät olivat kannustaneet leskeä osallistumaan retkelle, jotta hän saisi välillä muuta ajateltavaa. Ei suruaikaa tarvinnut viettää yksin kotona. Matkalla oli mukana naislääkäri, joka oli hoitanut miehen edesmennyttä puolisoa tämän sairauden aikana. Naiset olivat hyviä ystäviä, ja mies oli prosessin aikana tutustunut lääkäriin.
Pysähdyttiin katsomaan hautamuistomerkkejä. Mies ja lääkäriystävä ajautuivat jutellessaan muusta seurueesta erilleen. Yhtäkkiä heidän välillään kulki vahva lämmin virta, vaikka oli kolea syyspäivä. Miehen mukaan Jumalalla oli sormensa pelissä. Naimisiin mentiin muutaman kuukauden kuluttua. Vauhti herätti ihmettelyä, mutta pari oli onnellinen. Varmaan edesmennyt vaimokin olisi ratkaisun hyväksynyt, totesi mies, ja niin minäkin ajattelin mielessäni.
En enää muista, millaista aineistoa arkistoon tuolloin saatiin, mutta rakkaustarinan muistan! En tosin ole varma, virtasiko voimakas lämpö kahden ihmislapsen välillä juuri syksyisellä hautausmaalla – voihan olla, että bussi pysähtyi jonkin sotamuistomerkin kohdalla keväisenä päivänä. Mutta väliäkö sillä: tarina noudattaa omia lakejaan, ja kertoja on kuningas.





Postauksesssa ei vielä ole kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija!