Hjalmar Linder ja 1918 vaikea perintö

SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.

Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.

Toki tunnen pelkästään oman sukuhistoriani pohjalta suurta houkutusta nähdä Suomen sisällissodan tapahtumat erityisempinä kuin kaikki muut vastaavat tapahtumat maailmanhistoriassa. Yksityisesti ne tietysti sitä ovatkin, niin myös suomalaisen yhteiskunnan itseymmärrykselle yleensä – kunhan osaamme asettaa ne laajempaan yhteyteen.

31. tammikuuta 1918 isäni eno tapettiin kartanonsa portaille Vihdissä. Keväällä äitini eno hautautui taistelussa hiekkakuoppaan, selvisi hengissä, traumatisoitui ja kuoli ennenaikaisesti 1930-luvun alussa. Äidinisän kotipitäjässä Vehkalahdella teloitettiin kuusi hänen serkkuaan 6. ja 8. toukokuuta 1918, joiden kohtaloon törmäsin alun perin sattumalta. Kipeistä muistoista oli puhuttu vain hiljaiseen ääneen tai ne oli vaiettu kokonaan.

Suomen sisällissota oli yksi ensimmäisen maailmansodan sivuseurauksista. Vaikka eriarvoisuus ja yhteiskunnalliset jännitteet repivät suomalaista 1900-luvun alun yhteiskuntaa, ei sotaa olisi ollut ilman maailmansotaa, Venäjän vallankumousta ja vakiintuneen valtarakennelman luhistumista. Koko maailman 191–1918 sotimisen ja tuhon perspektiivissä tapahtumat olivat marginaalisia, vaikka sota oli kiistatta yksi raaimmista sisällissodista lähihistoriassa. Erityisen raa’an siitä teki voittajien silmitön kosto, valkoisten toimeenpanemat teloitukset ja vankileirit.

Keitä ja kenen puolella surmatut tai sodassa olleet sukulaiseni olivat? Tammikuussa surmattu isoeno tapettiin valkoisena, vaikka hän ei sotaan osallistunut, hiekkaan hautautunut isoeno oli valkoinen suojeluskuntalainen, toukokuussa surmatut kuusi veljestä tai serkusta tuomittiin punaisina. Isovanhempani eivät sotaan osallistuneet, mutta he varmasti ymmärsivät itsensä valkoisiksi. Sen tiedän, että Vihdissä punaisten surmapartioiden verityöt kostettiin valkoisten toimeenpanemilla silmittömillä puhdistuksilla, jotka jatkuivat sotatoimien jälkeen. Vehkalahden vaiheista tiedän vähemmän – punikkeina teloitetut sukulaiseni olivat talollisen poikia. Ehkä heidän tapauksessaan edes lähipiiri ei oikein tiennyt, miten suhtautua kaikkeen. Ainakin yksi samasta suvusta päätyi sittemmin IKL:n riveihin. Puolisoni suvussa oli veljekset, joista toinen kaatui Viron vapaussodassa ja toisen selvisi hädin tuskin hengissä Suomenlinnan vankileiriltä, sekä yksi isä joka soti Satakunnassa ja Pirkanmaalla valkoisten joukoissa ja jonka pojasta tuli vuosikymmeniä myöhemmin SKDL:n vaikuttaja Tampereella.

Ehkä näiden henkilökohtaisten poliittisten muistitiedon sirpaleiden takia huomaan hämmentyväni, kun havaitsen tai kuvittelen havaitsevani yhä tänään tarvetta olla ymmärtäväisempi yhdelle kuin toiselle. Tappajat olivat silti tappajia, voitolle päässeet tappajat vielä pahempia. Tapetut olivat tapettuja. Inhimillinen menetys oli sama, kärsimys oli sama. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään, vaikka tarvitsemme sitä.

Ei valkoisten veritekoja oikeuta oletus, että näin Suomi olisi säästynyt joutumasta osaksi Neuvostoliittoa, eivätkä punaisten veriteot muutu sen paremmiksi siksi, että he hävisivät ja joutuivat silmittömän koston ja pahuuden uhreiksi. Onnettomuus on siinä, miten olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.

Meidän tehtävämme on käsitellä omaa menneisyyttämme, joka on omaamme, vaikka emme niin haluaisi ja vaikka kukaan meistä ei ole ollut mukana sadan vuoden takaisia pahoja tekoja tekemässä. Silti teot vaikuttavat edelleen ja niiden arvioinnilla vaikutetaan aikalaisyhteiskuntaan.

On surullista todeta David Armitagen tavoin, että sisällissodat ovat jos mahdollista entistä yleisempiä – toisen maailmansodan jälkeen aina vuoteen 2015 asti käydyistä noin 250 sodasta pääosa oli sisällissotia. Merkittävää Suomen kohdalla ei ole yksin se miten katkeria, vaiettuja tai äänekkäitä, kivuliaita tai repiviä sodan muistot ovat. Merkittävää on myös se, miten monet ylläpitivät tavanomaista arkea sen aikana ja sen jälkeen, ja miten oli myös suuri määrä ihmisiä, jotka eivät millään tavalla osallistuneet sotaan.

Outoa on Suomen toipuminen sodasta enkä tällä vähättele kammottavien vankileirien, teloitusten, nälän ja kaikenlaisen koston vaikutusta. Ei ole syytä vähätellä myöskään juopia ja epäluuloa, jotka eri tavoin ovat jääneet vaikuttamaan suomalaisessa yhteiskunnassa. On kuitenkin merkittävää, että yhteiskuntarauha – vaikka vaivalloisesti – oli sodan jälkeen vähitellen mahdollista.

—

Teksti on luettavissa myös Agricola-humanistiverkon kolumnina.