Kanteletar – varjoa ja valoa

Kaanonit ovat sitkeitä siitä huolimatta, että niiden arvioimista ja muuntumista korostetaan erilaisissa tulkinnoissa. Suomalais-karjalaisen kansanrunouden ja suomalaisen kirjallisuuden kanonisoiduksi teokseksi nimettiin heti ilmestymisestä (1835) alkaen Kalevala. Myös viisi vuotta myöhemmin valmistunut, eepoksen sisarteokseksi kutsuttu, lyyrisiä kansanrunoja sisältävä Kanteletar (1840) kohotettiin osaksi kirjallisuuden kaanonia – listalle, joka tuohon aikaan oli vielä hyvin ohut. Vielä 1800-luvun lopulla suomalaisen kirjallisuuden historiasta saattoi tulla mieleen pikemminkin ”kurjallisuuden historia” (Krohn 1885).

Heti ilmestyttyään Kanteletar personoitiin Suomen lyyraksi ja muusaksi, viattomaksi ja eteeriseksi naishahmoksi, jonka runoja kuvattiin herkiksi ja turmeltumattomiksi. Innostus Kantelettareen oli laajaa 1800-luvun sivistyneistön piirissä ja erilaisissa kirjallisissa salongeissa luettiin sen runoja, joita oli ryhdytty oitis kääntämään lukijoille ruotsiksi. Kanteletar jäi – tai unohtui – kirjallisuuden kaanoniin, mutta teokseen on suhtauduttu yllättävän vähättelevästi tutkimuksen tai esimerkiksi kouluopetuksen puolelta. On esitetty, ettei yksittäisistä runoista koostuva teos kiinnosta lukijoita sitäkään vähää mitä Kalevala, ja lyyristen runojen lukeminen kouluissa on ollut alisteinen kansallista kertomusta kertaavalle eepokselle. Kanteletarta oppilaat voisivat lueskella loma-aikaan, mutta Kalevalan käsittely pitää tapahtua koulussa opettajan johdolla, linjasi koulujen Kalevala-opetuksesta kansanrunoustieteen professori A. R. Niemi vuonna 1927. Tutkimuksen verrattain yliolkainen näkemys Kantelettaresta ei ainakaan ole edesauttanut uusien lukijoiden löytämistä. Pohtiessaan vanhan runomitan merkitystä runojen syntymisessä Julius Krohn toteaa seuraavasti:  

Käsitykseen irrallisista ja mitaltaan vaihtelevista runojen ”helmivyöstä”, yhtäältä Kantelettaren runojen kauneudesta ja herkkyydestä, toisaalta kokonaisuuden kerronnallisesta epäkiinnostavuudesta, ovat epäilemättä vaikuttaneet sen tulkitsijat ja tutkijat, jotka ovat olleet hyvin pitkään miehiä. Kukaan heistä ei ole tarttunut Kantelettaren toiseen puoleen, Satu Apon esiin nostamaan realistiseen, ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta kuvastavaan naiskuvaan.

Harvemmin on myöskään kysytty naislukijoilta, mitä he ajattelevat Kantelettaresta.

Ylioppilas August Andberg matkasi Ilomantsin Hattupään kylään vuonna 1892 tarkoituksenaan tallentaa kansanrunoja. Mukanaan hänellä oli Kalevala ja Kanteletar, joilla hän houkutteli kylän väkeä runoilemaan. Andberg kuvaa matkakertomuksessaan nuorten naisten kiinnostusta Kantelettareen:

Sitaatista käy hyvin ilmi talon tyttärien innostus ”sitä kirjutusta” kohtaan, mutta nuoren ylioppilaan mukaan he paitsi valvovat säädyttömään aikaan myös lukevat häiritsevän kovalla äänellä. Nuoret naiset toimivat vastoin Andbergin käsitystä (Kantelettaren) sopivasta lukemisesta.

Kanteletar myös suunnattiin erityisesti naislukijoille. Lönnrot itsekin ohjasi lukijoita ja ihmetellen tiedusteli Fredrika Runebergilta, miksi tämä luki Kalevalaa, ja ”miksette ennemmin valinneet Kantelettaren lemmeltään ja suloisuudeltaan suosituita lauluja luettavaksenne − −” (Lönnrotin kirje Fredrika Runebergille 17.7.1846). Lisäksi sivistyneistöllä oli tarkka näkemys siitä, minkälaista oli oikeaoppinen lyyristen runojen lukeminen – kuten Andbergin kuvauksesta käy ilmi: sen tuli olla sopivana aikana tapahtuvaa toimintaa ja Kantelettaren runojen tavoin hillittyä.

Vaikka varsinaista tutkimusta ei ole tehty siitä, miten Kanteletar vaikutti naislukijoihin, on joitain viitteitä naisten innostuksesta teosta kohtaan. Esimerkiksi ensimmäinen kansanperinnettä tallentanut nainen, Charlotta Europaeus (1794–1858), oli myös Kantelettaren runojen ensimmäisten julkaistujen saksannosten tekijä. Teos oli merkityksellinen kääntäjälleen. 1850-luvulta olevat käännökset ovat erityisesti naisten positiivisia tunteita ja suhteita kuvastavista runoista, vähemmän Charlotta Europaeus käänsi sivistyneistön ihailemia surumielisiä huolirunoja.

Lönnrotin elämäkerturi Aarne Anttila korostaa, että Lönnrot herkistyi lyyriselle kauneudelle lukuisilla keruumatkoillaan. Omakohtaisesti koetulla ja kuullulla runoudella oli epäilemättä syvä vaikutus Lönnrotiin. Kantelettaren esipuheessa hän toteaa, että ”näitä korjaellessamme vaan olisimma tainneet liiaksi niihin rakastua”.

Kanteletar ja lyyriset kansanrunot ja -laulut innostivat Lönnrotia läpi tämän elämän. Vielä viimeisinä elinvuosinaan 1880-luvulla Lönnrot työskenteli systemaattisesti lyyristen runojen parissa aikomuksenaan julkaista niin kutsuttu ”uusi Kanteletar-laitos”. Tähän uuteen laitokseen Lönnrot halusi hyödyntää kaiken 1880-luvulle asti tallennetun lyyrisen runoaineiston. Se tulisi valmistuessaan olemaan ainakin puolet aiempaa, vuoden 1840 Kanteletarta laajempi, näin Lönnrot itse arveli. Lönnrotin kuolemaan keskeytynyt toimitustyö kattaa parikymmentä muistiinpanovihkoa ja tuhansia sivuja Kantelettaren uudelleen muokattuja runoja: esiversioita, uudelleen kirjoitettuja vihkoja, toisinto- ja sanaluetteloita ja puhtaaksikirjoitettua aineistoa.

Uuden Kanteletar-laitoksen runojen kieli on murteellista, rönsyilevää, runot laveita ja toisteisia. Uusi Kanteletar olisi saattanut valmistuessaan muuttaa käsityksiä paitsi Kantelettaresta ja sen naiskuvasta, myös lyyrisistä kansanrunoista, sillä uusissa runoissa on havaittavissa naislaulajista tunnetun inkeriläisen laulukulttuurin vaikutus. Käsikirjoituksia tutkiessa paljastuu myös muutos Elias Lönnrotin poeettisessa ajattelussa.

Elias Lönnrotin näkemys uudesta, laajennetusta Kantelettaresta ei koskaan tavoittanut lukijoita, sillä työ jäi kesken ja on säilynyt käsikirjoituksina SKS:n arkistossa. Nyt kuitenkin kiinnostunut lukija voi tutustua ja ihastua sekä vuoden 1840 Kantelettareen että Uuden Kanteletar-laitoksen runoihin, niiden taustoihin ja Lönnrotin käsikirjoituksiin uudella Kanteletar-verkkosivustolla, joka pohjautuu teokseen Kanteletar ja opas sen lukemiseen (2024).

Anttila, Aarne 1931. Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I. Helsinki, SKS.

Apo, Satu 1995. ”Hepo huono, akka tiine”. Kanteletar realistisena kansankuvauksena. Teoksessa Satu Apo, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki, Hanki ja jää, 75–88.

Collan, Fabian 1840.
– Kanteletar. Helsingfors Morgonblad, no. 42.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/393633?page=1 (Luettu elokuussa 2025.)
– Kanteletar, och Finsk Lyrik i allmänhet. Helsingfors Morgonblad, no. 21.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/393599?page=1 (Luettu elokuussa 2025.)

Hämäläinen, Niina (toim.) 2024. Kanteletar ja opas sen lukemiseen. Helsinki, SKS Kirjat.

Hämäläinen, Niina 2025. Kuiva ja ikävä kulttuuriperintö. Keskustelu Kalevalan kouluopetuksesta 1910–1930-luvuilla. Teoksessa Heidi Henriikka Mäkelä ja Outi Valo (toim.), Aineeton kulttuuriperintö: käsite, käytäntö, politiikka. Helsinki, SKS, 161–188.

Hämäläinen, Niina ja Timonen, Senni 2024. Kirjoittava ja dokumentoiva nainen – kuka oli Charlotta Europaeus? Teoksessa Niina Hämäläinen, Tarja Kupiainen ja Riikka Taavetti (toim.), Joustavat sukupuolet – muuntuvat merkitykset. Kalevalaseuran vuosikirja 103. Helsinki, SKS, 192–224. https://doi.org/10.21435/ksvk.103

Hämäläinen, Niina 2022. Kaanoniin unohdettu – Kanteletar ja kansanlyriikan estetiikka. Teoksessa Niina Hämäläinen & Lotte Tarkka (toim.), Kaanon ja marginaali – Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet. Kalevalaseuran vuosikirja 101. Helsinki, SKS, 51–73. https://doi.org/10.21435/ksvk.101

Krohn, Julius 1885. Suomalaisen kirjallisuuden historia. Ensimmäinen osa: Kalevala. Helsinki, Weilin&Göös.

Krohn, Julius 1901. Kantelettaren tutkimuksia. Jälkimmäinen vihko. III. Luoja virsi, IV. Viron orjan virsi, V. Kahdenlaisella runomitalla. (Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn.) Helsinki, SKS.

Niemi, A. R. 1927. ”Kalevalan asemasta suomenkielisissä oppikouluissamme.” Virittäjä nrot 4–6, 195–208.

Piela, Ulla 2023. Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta. Helsinki, SKS.