Peruskoulusuomalaiset

Elokuussa ne taas meilläkin nakattiin selkään, yhdellä suuntana Aurinkolahti ja toisella Alppila. Reppu tuo mieleen ainakin reissumiehen, sotilaan ja koulutien kulkijan. Muistini mukaan reput muuttuivat 1970-luvun alussa koulussa hävettäviksi ja katosivat kokonaan, muodin ja yhteiskunnan muuttuessa, kuin osana opetussuunnitelmaa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin ne palasivat toisennäköisinä ja jäädäkseen, aluksi nuorten naisten olalle ja häveliäästi vain yhden viilekkeen varassa.

Koululta on odotettu monia asioita, ehkä tosin eniten sen loppumista. Se on aika ja paikka, josta jokaisella on tarinansa. Lyhyt tai pitkä, hauska tai värisyttävä. Minun koulumuistoni -keruu jatkuu vuodenvaihteeseen saakka, ja vastaus kannattaa lähettää jo ennen joululomaa. Arkiston kumppanina on Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura, joka on kohdentanut kysymyksiä oppilaille, opettajille ja muulle kouluhenkilöstölle. Alku on ollut lupaava, mutta kaikilta toivotaan lisää aineistoa.

Opinahjot ovat toki olleet aiheena aiemminkin. Esimerkiksi Opetushallituksen kanssa on kerätty 1990-luvun koulukertomuksia, tyttö- tai poikakoulua käyneitä on lähestytty ja kiusatuille opettajillekin annettu puheenvuoro. Lisäksi lähes jokainen elämäkertansa kirjoittanut on kertonut myös kouluajoistaan, yleensä tarkimmin alimmista luokista. Aktiivisten opettajien ansiosta saadaan varmaan nytkin koululaispäivityksiä ja vireiden eläkeläisten ansiosta kansakoulumuistoja, ja ne ovat tietenkin tervetulleita.

Mutta siinä välissä ovat 15–55-vuotiaat suomalaiset, jotka ovat avaintodistajia, kun käsittelyssä on peruskoulun aika maassamme. Se on jo runsaan neljän olympiadin pituinen ajanjakso: Lasse Virenin kultajuoksuista Münchenissä aina Tuuli Petäjän hopealiitoon Lontoon kisoissa. Erityisen ilahduttavaa olisi, jos peruskoulun suurelle kertomukselle saataisiin kasvot näiltä yleensä laiskimmin keruisiin osallistuvilta laukun, kassin tai repun kantajilta. Niiltä, joilla ei koskaan aika riitä. Yllättäkää!