Pitäisikö kyläilystä olla huolissaan?

Taas on se aika vuodesta, kun moni suomalainen turvautuu korkeampaan matematiikkaan, jotta muutaman päivän aikana ehtisi kyläillä useassa paikassa, ehkä jopa eri puolilla maata. Autoa ohjaa milloin velvollisuudentunne tai heikko tahto, milloin ikävöinti tai seurankaipuu. Kun yksi aloittaa sukujouluun valmistautumisen jo heinäkuussa, palaa toinen vuosi toisen jälkeen murjottamaan vanhempiensa luo, vaikka on pyhästi vannonut viettävänsä seuraavana vuonna ”oman joulun”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan muistoja ja kokemuksia suomalaisten kyläilystä. Kirjoituskilpailu sekä lähestyvät joulunpyhät ovat saaneet minut miettimään omia kyläilykäytäntöjäni. Kilpakirjoituksissa kuvatut kyläilymuistot ovat rikkaita ja merkityksellisiä, täynnä reheviä kuvauksia kahvittelusta ja runsaista tarjoiluista, ajoista, jolloin vierasvaraa oli aina tarjolla jopa yllätysvieraille. Monessa kirjoituksessa kyläily suuntautuu sukulaisiin ja etenkin maaseudulla naapuriin – ja mikä parasta, kyläilyä harrastettiin usein. Kun yritän palauttaa mieleeni omia lapsuusmuistojani kyläilystä, joudun surukseni toteamaan, että niitä on kovin vähän. Perheemme ei ollut erityisen sukurakas, joten suuria merkkipäiviä lukuun ottamatta ei kodissamme juuri vieraita näkynyt. Toki lasten kesken kyläiltiin puolin ja toisin. Paitsi jouluna, jolloin jouduin aina kärsimättömänä arvuuttelemaan, mikä olisi sopiva aika mennä soittamaan naapurilasten ovikelloa. Yleensä arvasin väärin ja jouduin palaamaan kotiini, kun naapurissa ilakoitiin läheltä ja kaukaa saapuneiden sukulaisten kanssa. Se kuulosti kovin jännittävältä, mutta sai minut samalla tuntemaan itseni tavallistakin yksinäisemmäksi.

Aika ajoin osoitetaan huolta kyläilykulttuurin hiipumisesta. Milloin syytä on etsitty kaupungistumisesta, milloin kodin viihde-elektroniikan tai vapaa-ajan harrastusten lisääntymisestä. Jos omassa lapsuudessani kyläilykokemukset jäivätkin vaisuiksi ja nuorena aikuisenakin ystäviä tavattiin lähinnä baareissa, on parin viimeisen vuosikymmenen aikana ainakin omassa ystäväpiirissä kyläilykulttuuri puhjennut kukoistukseen. Sitä mukaa, kun ikää ja lapsia alkoi karttua, kiinnostus baareissa istumiseen väheni. Tilalle täytyi keksiä jotain muuta, sillä eihän tarve ystävien tapaamiseen katoa mihinkään lasten myötä. Ratkaisu löytyi illanistujaisista esimerkiksi hyvän ruoan, sipsien, seurapelien tai cocktailien parissa. Jos 1960-luvulla saattoi naapuruston ainoa televisio houkutella naapurit kylään, kerää ruutu yhä ihmisiä yhteen, kun kotisohvalle kutsutaan samanhenkisiä ystäviä viihtymään Euroviisujen, linnan juhlien tai jääkiekon MM-kisojen äärellä. Sosiaalinen mediakaan ei epäilyistä huolimatta ole onnistunut tuhoamaan kyläilykulttuuria, vaan se on saattanut jopa madaltaa kyläilykynnystä, kun esimerkiksi Facebook-tapahtumat ja erilaiset ryhmäviestimahdollisuudet tekevät vierailujen sopimisesta vaivatonta.

Etenkin moni suurten kaupunkien ulkopuolella varttunut muistelee kaihoten, kuinka ennen kylään saatettiin mennä etukäteen ilmoittamatta, ilman erityistä syytä.  On vaikeaa uskoa, että paluuta entisajan spontaaneihin vierailuihin olisi, vaikka nykyaika moninaisine valmisruokatuotteineen mahdollistaisi helposti yllätysvieraidenkin kestitsemisen. Tämä olisi mahdollista, mutta tämän hetken tapakulttuuriin kuuluu, että kyläilystä tulee sopia hyvissä ajoin etukäteen: tarjoiluthan pitää valmistella ja ennen kaikkea, koti pitää siivota vierailukuntoon!

Vaikka kyläilyyn saattaa silloin tällöin liittyä suorittamisen piirteitä, on nykyajan kyläilykulttuuri onneksi myös armollista. Seurankipeän ei tarvitse luopua ajatuksesta kutsua ystäviä kylään silloinkaan, kun rahat, energia ja hippavaatteet ovat vähissä.  Emännän tai isännän ei odoteta tarjoilevan vierailleen kahvikakkua ja muita leivonnaisia vaan vieraat voivat tuoda tarjoilut mukanaan. Suorittamisesta voi puolin ja toisin luopua ja pukukoodiksikin voi ehdottaa korkeintaan oloasua, jolloin illanvietto muotoutuu kuin itsestään hyggeilyn, kalsarikännäilyn ja teemabileiden rennoksi välimuodoksi.

Läheisten ystävien kutsuminen oloasuissa sotkuiseen kotiin tuntuu vielä helpolta, mutta kynnys avata oma koti esimerkiksi työkavereille voi jo olla korkeampi. Vuosien kuluessa vaivalla rakennettu maine pikkutarkkana perfektionistina voi olla hetkessä mennyttä, kun kollega kaivaa sohvatyynyn välistä homehtuneen mandariininkuoren. Maineen menetyksellä voisi kuitenkin olla kultainen kääntöpuoli, sillä pienet säröt lisäävät inhimillisyyttä, mikä taas voi tehdä hyvää työilmapiirille.

Vuosikymmenten ajan etsin omaa tapaani viettää joulua. Ehkä hieman yllättäen, kyläilystä on vähitellen tullut itselleni se merkityksellisin jouluperinne. Monen ikätoverini tavoin hakeudun jouluviettoon oman laajennetun perheeni seuraan, jossa perinteisestä joulusta muistuttavat lähinnä runsaat tarjoilut, kiireettömyys ja mahdollisesti pienet lahjat. Joulut, jolloin kokoonnumme ystävän kotiin nauttimaan ”ruokaa, jota jumalat söisivät”, näyttävät minulle 2010-luvun kyläilykulttuurin elinvoimaisuuden. Sika on saattanut korvautua seitanilla, kahvi cocktaileilla ja sen seitsemän sortit sushilla, mutta, jos minulta kysytään, tämän päivän kyläilykulttuuri näyttäytyy kekseliäänä, rentona ja monimuotoisena eikä siitä ole syytä olla huolissaan.

Lähteet ja inspiraatio : Tuija Saarinen, Pannu kuumana. Suomalaisia kahvihetkiä (SKS 2011), Antti Maunu, Kahvikuppi on yhteyden symboli. Pirta 4/2018.