Provinsialismit eivät haita?

Kun Aleksis Kivi lähetti kesällä 1866 Kihlaus-näytelmän käsikirjoituksen B. F. Godenhjelmille tarkistettavaksi ja toimitettavaksi Kirjallisen Kuukauslehteen, hän mainitsi saatekirjeessään, että kyseessä on ”ilve” ja ”provinsialismit [murteellisuudet] eivät haita”, joten niitä ei tarvitsisi korjailla. Ihan Kiven ohjetta Godenhjelm (tai Kirjallisen Kuukauslehden toimittaja) ei noudattanut, vaan käsikirjoitukseen verrattuna lehdessä ilmestynyt teksti oli kokenut monia muutoksia, mm. elä-kiellot oli muutettu älä-muotoon, anteiksi-pyynnöt anteeksi-muotoon ja vaihka-konjunktiot vaikka-muotoon. Aikalaiseditorit eivät siis luottaneet Kiven taitoihin luettavan murteen kirjoittajana.

50 vuotta sitten, syksyllä 1954 historia toisti itseään, kun Väinö Linna toimitti kustannusyhtiöön Sotaromaani-käsikirjoituksen. Linna oli kirjoittanut romaaninsa repliikit murteellisiksi jäljitellen kuulemiaan 40–50-lukulaisia puhujia. Kustannusyhtiössä oltiin asiasta hieman kummissaan ja käsikirjoitus päätettiin lähettää replikkien murteentarkistukseen suomen kielen dosentti Veikko Ruoppilalle, jolle tarkistusaikaa annettiin alle kaksi viikkoa. (Asiaa on viimeksi käsitelty Ylen uutispalstalla)

Kustantajalle lähettämässään kirjeessä Linna pyytää murreasun tarkistajaa ottamaan huomioon, ”etteivät teoksessa esiintyvät miehet enää puhu puhdasta murretta, vaan kirjakielen suuntaan vesittynyttä” ja siitä syystä korjaukset olisi rajoitettava vain ”selviin virheisiin ja mahdottomuuksiin”. Ruoppila toimikin suurin piirtein Linnan linjalla, vaikkei ollut itse Linnan kirjettä nähnytkään. Hän korjaili murrerepliikkejä sieltä täältä ja jätti esimerkiksi hämäläismurteiset repliikit (Lahtinen, Koskela sekä suurin osa nimettömistä repliikeistä) jokseenkin koskematta, koska hänen mielestään Linna itse hämäläisenä kyllä sen murteen osasi. Oman kertomansa mukaan tekemiään korjauksia Ruoppila ei toisaalta ehtinyt tarkistaa ja osa repliikeistä taisi jäädä käsittelemättä kokonaan.

Romaani julkaistiin joulukuussa 1954 nimellä Tuntematon sotilas ja siitä tuli valtaisa myyntimenestys. Lukijoiden joukkoon kuului myös kielitietäjiä, jotka olivat sitä mieltä, että romaanissa käytetyt murteet eivät olleet kohdillaan. Kustantajakin alkoi miettiä asiaa ja niinpä uuteen murteentarkistukseen palkattiin kolme(!) murteentaitajaa, joista yksi oli suomen kielen professori ja suomen murteiden sanakirjan keruutoiminnan tuolloinen päällysmies Lauri Hakulinen ja kaksi muuta murteenkäyttäjinä tunnetut kirjailija-opettajat Viljo Kojo ja Kalle Väänänen. Romaanin murrerepliikit jaettiin niin, että Hakulinen sai osakseen länsimurteiset, Väänänen savolaismurteiset ja Kojo kaakkoismurteiset.

Kolmikon työskentelystä ei ole löytynyt mitään selventävää dokumenttia. Oliko jollakulla esimerkiksi ”päätäntävalta” tehtyjen muutosten suhteen, vaikkapa kustantajan varsinaisella kielentarkastajalla Asser Jokisella? Joka tapauksessa murrerepliikit myllättiin täysin tavoitteena puhtaat vanhat murteet; Linnan huomautus murteiden ”vesittymisestä” sivuutettiin kokonaan.

Murretarkistukset ehtivät teoksen kymmenenteen painokseen helmikuun lopussa 1955. Sitä ennen helmikuussa oli julkaistu jo neljä painosta (6.–9.) ja esimerkiksi 9. painos oli samankokoinen (15 000 kpl) kuin kymmeneskin. Kymmenenteen painokseen oli tehty muitakin muutoksia, kuten Lahtisen jupinamonologin laajennus. Lukijoille ei korjauksista ilmoitettu mitään teoksessa itsessään, mutta mahdollisesti asiasta on mainittu lehdissä.

Ainakin toukokuussa 1955 lukijat saivat asiasta vihiä, sillä alkuperäinen murteentarkistaja Veikko Ruoppila kirjoitti Suomen Kuvalehteen närkästyneen kirjoituksen ”Miksi Rokka rupesi lässyttämään?”. Hän suomii tehtyjä muutoksia kovalla kädellä. Kirjoituksen otsikko viittaa Rokan repliikkeihin tehtyyn muutokseen, jossa yleiskannakselainen ts-yhtymä oli korvattu ”sakkolalaisella” ss-yhtymällä (esim. itse > isse, katsoha > kassoha). Ruoppila julkaisi Kannaksen murteita käsittelevän väitöskirjansa Äyrämöismurteiden äännehistoria samana vuonna, joten kannakselaismurteiden kohdalla hän ainakin tiesi mistä puhui. Yleisestikin Ruoppila kirjoituksessaan ihmettelee, miksi murrepitoisuutta on lisätty; hän ei pitänyt sitä ”suositeltavana ratkaisuna”.

Viljo Kojo kirjoitti Suomen Kuvalehden kirjoituksen jälkeen Ruoppilalle kirjeen, jossa mainitsi, etteivät ts–ss-muutokset olleet hänen tekosiaan. Ja itse asiassa Rokan ”lässyttäminen” koki vielä uuden muutoksen, sillä nähtävästi kustantaja otti onkeensa Ruoppilan kritiikistä ja muutti muodot takaisin ts:llisiksi. Kävi siis muun muassa niin, että Rokan tunnetun sloganin Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? predikaatti on muuttunut Linnan käsikirjoittamasta tarviit-muodosta Ruoppilan muuttaman tarvitset-muodon kautta korjattuun tarvisset-muotoon. Lopulta päädyttiin takaisin Ruoppilan muokkaamaan tarvitset-muotoon. Tarkkaan ei ole tiedossani, mikä on ensimmäinen takaisinmuutettu painos (mahd. 15. p.), mutta ainakin vuonna 1956 ilmestynyt ”kansanpainos”, jossa oli kuvaliite Laineen elokuvasta, on jo sellainen.

En tiedä, minkälaisia ongelmia provinsialismit ovat nykykirjailijoille tai kustantajille, mutta tekstikriittisille editoreille tuollaiset muutokset teoksen eri laitoksiin ainakin aiheuttavat pohdintaa. Esimerkiksi Aleksis Kiven kolmen pienoiskomedian kriittiseen editioon tulevaa Kihlauksen tekstiä toimitettaessa täytyi ottaa kantaa, mitä tekstimuotoa lähdetään noudattamaan. Vaihtoehtoja olivat säilynyt käsikirjoitus, Kirjallisessa Kuukauslehdessä ilmestynyt ensipainos tai E. A. Saarimaan toimittama Koottujen teosten versio. Saarimaa nimittäin noudattaa muuten käsikirjoitusta, mutta on tehnyt omia oikeinkirjoitusmuutoksiaan. ”Kirjailijalähtöisenä” editiohankkeena Edithissä päädyttiin ottamaan perustekstiksi käsikirjoitus, mutta sen analysoinnissa otetaan huomioon niin ensipainos kuin Koottujen versiokin.

Tuntemattoman sotilaan kriittistä editiota en haluaisi olla toimittamassa. Tai ehkä sittenkin…