Pyhät kirjat

Suomen Kansan Vanhoista Runoista tuli uskonnollisen yhteisön pyhä kirja. Olen ajatellut tutkivani menneistä maailmoista kertovia runotallenteita, mutta nyt nämä ovat myös virallisia pyhiä tekstejä.

Käänne tapahtui 17.12.2013, kun Karhun kansa rekisteröitiin uskonnolliseksi yhteisöksi, jolla on esimerkiksi oikeus vihkiä pareja avioliittoon. Rekisteröimisen vaatimaksi uskontunnustukseksi on valittu Iro-neidon runon ja Maailmansynnyn yhdistelmä. Uskontunnustusruno löytyy uutisen yhteydestä ja koko pyhä, metrin hyllytilaa vievä kirjasarja digitaalisena SKS:n sivuilta. Pyhään kirjaan sisältyy mytologisen runouden ohella esimerkiksi huolilyriikkaa, tanssilauluja, kehtolauluja, seksuaalirunoutta, pilkkalauluja, sananlaskuja ja työlauluja.

Uutinen uuden yhteisön pyhästä kirjasta on kirvoittanut monenlaista hupailua kahvipöydissä. Ovatko kalevalamittaisia runoja tutkivat folkloristit tästedes pappisluokkaa? Ovatko tutkimuksemme eksegetiikkaa? Ei, eivät ihan. Näkökulma on ulkopuolisen, vaikka laajasta runojen kirjosta voi löytyä erilaisia samaistumiskohteita myös tutkijalle ja vaikka uuspakanalliset uskonnot usein perustuvat folkloristien ja uskontotieteilijöiden tutkimustulosten soveltamiselle.

Tutkimus pyrkii tavoittamaan runoja aikanaan käyttäneiden ihmisten mielenmaisemia, ei antamaan ohjeita oikeista rituaaleista tai elämän suunnista. Anna-Leena Siikalan huimia kaaria piirtävä Itämerensuomalaisten mytologiakulunee silti myös karhunkansalaisten käsissä. Tieteellistä tietoa voi käyttää monin tavoin: hyvä tutkimus rakentaa aina lukijansa maailmankuvaa uusiksi, tavalla tai toisella.

Siikala keskustelee kirjassaan ristiriidasta, joka on vaistottavissa myös uuden uskonnollisen yhteisön rekisteröimisprosessin yhteydessä. Elävä mytologia on monisyinen, sekainen, sisäisesti ristiriitainen ja yhä uusille tulkinnoille mahdollisuuksia antava kuvasto. Vanhasta kansanrunoaineistosta ei saa ilman väkivaltaa puristettua yhtä yksiselitteistä ja yhtenäistä kuvausta jumalista, haltioista, sankareista ja heidän teoistaan. Yksi lauloi yhtä, toinen toista. Runoissa Väinämöinen on luojaheeros, säälittävä vanhus, viisas tietäjä, Pohjan akan puoliso ja tämän vihollinen. Mielikuvat vaihtelevat laulusta ja laulajasta toiseen. Myytit elivät yhä uusina tulkintoina, eikä niiltä vaadittu arkilogiikan tai sisäisen eheyden noudattamista. Länsimaisen kulttuurin piirissä on kuitenkin hellitty ajatusta selkeistä, eheistä mytologioista, joissa tarinoiden juonet ovat yksiselitteisiä ja symbolit rajattuja.

Hieman samanlainen yksiselitteisyyden vaatimus kohdistuu uskonnollisten yhteisöjen koko olemukseen. Karhun kansan perustamista koskeva uutinen antaa syytä uumoilla, että pyhän kirjan määritelmä ei langennut Suomen Kansan Vanhoille Runoille itsestään. Hakijat toimittivat vasta erikseen pyydettäessä tiedot pyhästä kirjastaan ja uskontunnustuksestaan: ilmeisesti yhteisön oma identiteetti ei tämänkaltaisia virallisia tunnuksia olisi tarvinnut. Valtiovalta katsoo, että pyhä kirja ja uskontunnustus ovat virallisen uskonnollisen yhteisön perusedellytyksiä, samoin tarkat tiedot erilaisten rituaalien kulusta. Nämä elementit sotivat kansanomaisen mytologian joustavaa, tulkinnoille avointa luonnetta vastaan. Uuspakanuuden piirissä käsitys uskonnosta on tyypillisesti väljempi kuin kristillisen kirkon piirissä, kirjoittaa lingvisti Jaakko Häkkinen.

Olemme vanhastaan kirjan uskontojen kulttuuria, tottuneet vuosisatojen varrella siihen, että kaikista pyhin on pysäytetty paikoilleen kansien väliin ja tärkeimmät rituaalit tallennettu kirjallisiksi ohjeiksi. Ainoastaan suullisina tai edes kirjallisina vakiintumattomina versioina liikkuvat myytit eivät tästä näkökulmasta katsottuna riitä virallisen uskonnon pohjaksi. Uskontotieteilijä Teemu Taira käsitteli blogissaan erilaisia näkemyksiä siitä mitä on uskonto ja uskonnollinen yhteisö, kun Karhun kansan ensimmäinen hakemus ei vuonna 2013 mennyt läpi.

Yksi yritys eheän mytologian suuntaan oli myös Elias Lönnrotin Kalevala. Lönnrotin työnä oli puristaa monenkirjava lauluaineisto yhdeksi pitkäksi, jotakuinkin eheäksi tarinaksi. Teoksen kansainvälisestä ja kansallisesta suosiosta päätellen hän onnistui hyvin. Kansalliseepos käänsi osaltaan kansanrunouden aineksia toisaalta kaunokirjalliseksi teokseksi, toisaalta yhtenäisyyttä tavoittelevaksi kansallisvaltion syntymyytiksi. Ei olekaan ihme, että Kalevala ei ollut Karhun kansan valinta.

Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Kati Kallion blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

28.2.2024 - Blogi

Kanteletar nyt

27.2.2024 - Uutiset

SKS keskittää arkistotoiminnot Helsinkiin

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?