Työmies Itkosen strategia

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteenkeruuta ajatellessa mieleen tulee heti arjesta kadonneen kansanperinteen pelastusoperaatio. Menneen maailman dokumenteissa arkiston hyllyille on kuitenkin päätynyt myös tulevaisuuksia – menneitä tulevaisuuksia.

Työmies Vilho Itkonen keräsi taikoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaattina Saarijärvellä vuonna 1907. Elettiin jännittäviä aikoja. Maassa oli ensimmäiset eduskuntavaalit. Poliittisesti aktiivinen Itkonen oli palavasieluinen sosialisti mutta myös teosofi – Matti Kurikan leiriä. Ja huonostihan niissä vaaleissa kävi. Kurikkalaiset kärsivät tappion niin sosialistien sisäisissä taistoissa kuin koko poliittisella kentällä.

Vaan mitä teki tappion haavoja nuoleva Itkonen? Hän kirjoitti. Kirjoitti ja kirjoitti. Omasta elämänkäsityksestään, tulevaisuuden visioistaan ja yhteiskunnallisesta ymmärryksestään. Vihkon toisensa perään, Seuran piikkiin, stipendiaatin palkkiolla. Ja kun oli aika lähettää Seuralle keruumatkan tulokset, niiden ohessa hän lähetti satoja sivuja omia hengentuotteitaan. Pyytämättä ja yllättäen.

Saatteena hän kirjoitti muun muassa näin: ”Nämä mietelmäni tulevat olemaan, heikkoja, sen käsitän mutta oikeus minullakin on, jättää edes tulevaisuuvelle, ajatelmani […] Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, saakoon sieluni hehkusta, edes pirstaleita, osaksensa, eikä Seuralla ole oikeutta, sitä tilaisuutta, minulta estää.”

Työmies Itkosella oli totisesti pitkän tähtäimen strategia. Ja se onnistui. Nyt sata vuotta myöhemmin hänen tekstejään tutkitaan ja hänen nimensä tuottaa osumia googlessa.

Itkosella oli visioita myös kirjoitustensa kohtalosta ja tulevista lukijoista: ”seuran pimeimmät komerot olkoot osalleni, lukiani kirjamyyrät, ne ehken tarkoituksiani parhain käsittävät.” Itkonen jatkaa: ”Jos joku sielutieteen tutkia osuu arkistoja penkomaan, löytäköön hän, etupäässä, ajatuksiani, tusina sieluilla ei ole väliä.”

Toki Itkonen tiedosti myös ajankulun arvoituksellisuuden ja sen, miten jokainen kirjoittaja on paitsi aikalaistensa myös tulevien sukupolvien armoilla: ”Kerään ne seuran huostaan, ehken vuosituhannet sirpaleina niitä käyttävät, jos ei opikseen, ehken huvikseen sairaloisista ajatuksistani.”

Myönnetään, Itkosen puhutelu aiheuttaa minulle pieniä pistoksia. Olenkohan Itkoselle kyllin kirjamyyrä? En taida ihan sielutieteilijästä käydä, mutta en kai ihan tusinasielukaan sentään? Olisiko Vilho tyytyväinen, pettynyt tai edes yllättynyt jos tietäisi, millaisessa toteutuneessa tulevaisuudessa hänen tekstinsä on nostettu arkistohyllyiltä esiin?